BANGKOK, SUVARNABHUMI AIRPORT 30.3.2015

Nyt tulee tekstiä tässä ajassa. Muutaman tunnin päästä hotellin minibussi vie meidät lentokentälle. Saavuimme eilen lentokenttäbussilla suoraan Hua Hinista. Tällä erää viimeinen yö Thaimaassa on takana.  Seuraava vietetään osittain Dubain lentokentällä. Osittain siksi, että lento Dubaista Lontooseen lähtee 02.50. Kone on jälleen se tuttu Boeing 777-300 ErJet. Lontoossa olen aikataulun mukaan 07.20 paikallista aikaa. Sitten onkin aikaa torkkua kun Norwegian lähtee vasta klo 18.45 Gatwickiltä. Helsingissä olisin aikataulun mukaan klo 23.30. Onneksi ystäväni Jani tulee minut hakemaan ja pääsen hänen kanssaan Kotkaan saakka, jossa olen heillä yötä. Sitten seuraavana päivänä jatkan matkaani Taavettiin Arjan kyydissä, joka hakee minut iltapäivällä.
Raakel jää vielä tänne Bangkokiin. Meille tulee vajaan kuukauden ero. Hän menee täällä kielikurssille ja ehkä Armon kotiin (Lähetysseuran turvakoti odottaville yksinäisille thaiäideille) tekemään jotakin vapaaehtoistyötä.

Jotkut ovat kysyneet, että millä mielin palaan kotiin?  Vastaukseni on ollut, että tunteeni ovat kaksijakoiset.  Toisaalta tiedän hyvin, että kotini, perheeni ja työni on edelleen Suomessa ja että on pakko palata, mutta toisaalta osa minussa jää kaipaamaan Hua Hinia. Ei niinkään itse kaupunkia vaan tapaamiamme ihmisiä. Tänä lyhyenä aikana on syntynyt muutamia ihmissuhteita, joita haluaa pitää yllä jatkossakin. Olen iloinnut niistä suomalaisista, joiden kanssa olemme ehtineet vähän tutustua: Tapsa ja Sinnu, Arska ja Liisa, Riitta ja Pekka, Raija ja Reijo ja Eero ja Paula. Olisi vielä muitakin joihin olisi ollut ilo tutustua paremmin, mutta aika ei sitä sallinut. Lisäksi olemme saaneet paikallisesta Jai Samarn- seurakunnasta kaksi uutta ystäväpariskuntaa: Roger ja Phanatphon ja David ja Pamela, joista olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin. Lisäksi Chiang Raissa on nyt pastori Suraphong ja hänen ihana perheensä. Sinnekin voimme mennä vierailemaan milloin vain. Etelässä ovat Milka ja Jay, jotka myöskin ottavat meidät mielellään vastaan. Mainitsinkin aikaisemmin, että on hienoa kuulua Jumalan perheeseen. Menet minne vain niin aina löydät itsellesi kodin kun löydät eläviä uskovia.

Joku kysyi myös, että miten on, tuletko vielä takaisin? Siihen täytyy vastata, että en tiedä. Tulevaisuus on siltä osin aivan auki, mutta mahdollisuutta tulla takaisin ei ole mitenkään suljettu pois. Koen itse, että vaatii ehkä hetkisen aikaa sulatella matkan antia ja sen nostamia tuntemuksia. Usein vasta jälkikäteen alkaa ymmärtää asioiden merkitystä ja niin varmasti tulee käymään tässäkin. Olen nähnyt myös sen tarpeen, joka esimerkiksi suomalaisilla on kuulla evankeliumi ja saada itselleen rinnalla kulkija. Muutama ihminen jää sydämelleni voimakkaasti ja tulen rukoilemaan heidän puolestaan. Kävi ilmi, että yllättävän monella on jonkinlainen hengellinen tausta. Aika usealla se on jossain kirkon herätysliikkeessä. Eli tietoa ja kokemusta hengellisistä asioista on. Kokemus vain voi olla kivulias ja kipeäkin. Mutta usko on kuitenkin jollain tavoin säilynyt. Ehkä nämä ovat asioita, joiden takia jää kaipaus tulla takaisin pidemmäksi aikaa. Kolmessa kuukaudessa ehdit nipin napin oppia tuntemaan ihmisiä vain pintapuolisesti. Siksi tarvittaisiin pysyvämpää paikalla oloa. Jätän nämä asiat nyt Isän käteen ja Hänen johdatukseen.

Mitäs sitten kotona? Palaan jonkin verran muuttuneeseen tilanteeseen. Ystäväseurakunnan pastoripariskunta Roberto ja Annamari Brandao ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle ja tilalle on tullut uusi pastoripariskunta. Olen heidätkin tavannut, joten ei tarvitse ihan alusta tutustua. Brandaojen lähtö oli minulle suuri yllätys ja myös pettymys. Koin, että meidän välillemme oli syntynyt hyvä yhteishenki ja myös hyvä yhteistyö ja ystävyys. Oli kuin olisin menettänyt läheiseni. Vieläkin joskus kuin ajattelen asiaa koen haikeutta sisimmässäni. Olen kuitenkin muistutellut itselleni, että he ovat Jumalan ihmisiä ei minun, joten minun on vain päästettävä heistä irti ja laskettava heidän lentämään sydämestäni Jumalan suunnitelmissa. Olen kokenut tämän tunteen kaksi kertaa aikaisemminkin. Se on luovuttamista.

Paljon on uusia ajatuksia noussut tämän matkan aikana niin seurakunnan, oman elämäni kuin myös avioliittomme suhteen. Kaikilla näillä alueilla haluan tehdä muutoksia, jos vain Herra auttaa niissä. Tässä blogissa ei niitä voi alkaa jakaa eikä aika eikä tila riittäisi niitä käsittelemään. Ehkä ne ajallaan sitten näkyvät ja puhuvat puolestaan. Nyt päättelen tällä kertaa tähän. Katsotaan miten kotiin palattuani jatkan tätä vai oliko se sitten tässä. Aika näyttäköön. Puolentoista tunnin päästä lähdemme kentälle. Thaimaa vaikenee nyt. Muistakaa rukouksin.

KUNINKAAN ÄIDIN KESÄPALATSILLA JA DOITUNG 22.3.2015

Tässä taas jatkoa edelliseen. Maanantaina lähdimmekin vähän pitemmälle matkalle. Surphong ja Benji lähtivät meitä käyttämään noin sadan kilometrin päässä olevalla kuninkaan äidin kesäpalatsilla. Ajoimme lähelle Myanmarin rajaa vuoriseudulle. Kuuluisalle unikkoaluelle Kultaiselle kolmiolle ei olisi enää ollut kuin toiset sata kilometriä. Kultainen kolmio tunnetaan Thaimaan, Burman ja Laosin rajan tuntumassa olevana alueena, jossa on vuosikymmenien ajan kasvatettu salaa unikkoa, jonka siemenistä saadaan opiumia, tuota kovaa huumetta, joka on riivannut kaukoitää vuosisatojen ajan. Ja tietysti muutakin maailmaa. Matka kesäpalatsille kulki vuoren rinnettä ja tiessä riitti mutkia ihan kotitarpeiksi. Vuoren päällä sijaitsee myös kuninkaan äidin alkuunpanema projekti Doitung. Tämä projekti pitää sisällään tehdasalueen, jossa on käsinkutomo, paperitehdas, jossa paperi tehdään käsin ja myös keramiikkatehdas, jossa valmistetaan kuppeja, ruukkuja ja jopa patsaita. Mielenkiintoista on, että kutomoprojektia on ollut aloittamassa ja johtamassa suomalainen Marianne Järvinen. Hänet tapasimme edellisenä päivänä seurakunnan kokouksessa. Marianne oli meitä vastassa ja opasti meitä alueella.

Tehdaskierroksen jälkeen jatkoimme vielä matkaamme ylemmäs vuorelle ja siellä olikin varsinainen keskuspaikka, jossa oli Doitungin lifestyle-kauppa, jossa oli myytävänä projektin tuotteita. Lisäksi oli ravintoloita ja muita pikku myymälöitä. Mielenkiintoinen paikka oli kuninkaallisen perheen elämänvaiheita ja saavutuksia esittelevä näyttely. Kiersimme sen läpi ja sekin vaikutti minuun syvästi. En tiedä mistä, johtuu, mutta olen aina tuntenut syvää myötätuntoa ja kunnioitusta Thaimaan kuningasta kohtaan. Jo pelkästään se, että näen hänen kuvansa herättää minussa hyviä tunteita. Jotenkin jo hänen kasvoistaan loistaa jonkinlainen hyvyys. Hassua tuntea näin vaikka en ole tietenkään koskaan häntä tavannut. Hän on maailman pisimpään hallinnut monarkki ja myös rikkain sellainen. Kansa arvostaa häntä syvästi ja taitaa jopa palvoa häntä. Hän on tehnyt paljon hyvää tälle maalle ja kansalle.

Seuraavaksi jatkoimme Raxun kanssa kahdestaan mäkeä ylös kuninkaan äidin kesäpalatsille, joka on suuri sveitsiläistyylinen palatsi. Kuninkaan äiti asui useita vuosia Sveitsissä ja kuningaskin oleskeli siellä paljon. Perhe piti Sveitsistä paljon ja siksi tästä palatsistakin haluttiin sveitsiläistyylinen. Saimme kiertää osassa palatsia ja se osoittautui tosi vaatimattomaksi sisätiloiltaan kuin kalusteiltaankin. Kaikenlainen pröystäily ja rumeluurit puuttuivat tyystin. Kuistin ikkunan läpi saimme kurkistaa kuninkaan äidin makuu- ja työhuoneeseen, jotka nekin olivat todella vaatimattomia. Työpöydän alla oli proosallisesti muovilaatikko, jossa oli joitain tarvikkeita. Mitä ne olivat jäi epäselväksi. Kuistilta oli upea näköala alas puutarhaan, joka on osa Doitungin projektia. Projekti tähtää näiden pohjoisen ihmisten kouluttamiseen ja työelämään sopeuttamiseen, koska monilla heistä ei ole ammattia ja elannon mahdollisuuksia muualla kuin huumeteollisuudessa Kultaisen kolmion alueella. Siksi kuninkaan äiti oli aloittanut tämän hienon ja hyvän projektin täällä pohjoisessa. Facebookissa on taas lisää kuvia täältäkin. Marianne opasti meitä hienosti ja sitten olikin Chiang Raihin lähdön aika.

 Seuraavana aamuna bussin keula suuntasi taas takaisin kohti Bangkokia ja minibussi sitten siitä eteenpäin. Mutta matkoistahan olen jo kirjoitellut aikaisemmin.
Viimeinen viikko täällä alkaa ja ensi sunnuntaina lentokenttäbussi vie meidät taas Bangkokiin. Mutta vielä ehtii tulla tapahtumia vastaan, joten ei laiteta vielä pistettä tälle blogille vaikka nyt pisteen laitankin tähän. Palaillaan!

POHJOISEN MATKAN KOKEMUKSIA LISÄÄ 22.3.2015

Meidän "kuistiamme" raamattukoululla.

Pastori Suraphong ja Raxu

Raamattukoululla oli hyvä majoittua. Oli tilaa ja viileä huoneisto. Talo oli rakennettu tosi viisaasti kun ikkunoissa oli hyönteisverkot joten niitä pystyi pitämään päivällä auki, jolloin syntyi mukava läpiveto, joka riitti pitämään tilat mukavan oloisina päivälläkin. Kun vielä laittoi katossa olevat tuulettimet pyörimään niin ilma kiersi mukavasti. Tosin totesimme, että sää oli siellä paljon viileämpi kuin täällä. Illalla oli lähellä ettei alkanut viluttamaan.

Isäntäväki oli tosi vieraanvaraista. Lauantaina saimme oppaaksemme Benjin, Suraphongin tyttären, joka puhui myös hyvää englantia. Kävimme ostamassa meikäläiselle uudet housut, kun vanhat olivat saaneet jostain minibussin oven lukosta rasvaa punttiinsa. Reissussa rähjääntyy, sanotaan. Nyt oli kuitenkiin uudet siistit housut ostettu ja suunnistettiin valokuvaliikkeeseen. Raxu teetti muutamista i podin kuvista paperiversiot, joita oli kiva näyttää sunnuntaina seurakunnassa. Kuvissa oli Aarno ja Raili sekä Raxun veli ja sisko ja heidän lapsiaan sekä tietysti meidän perheemme. Myös minun vanhemmistani oli kuva.Valokuvat olivat kysyttyjä ja niiden tutkijoita riitti melkein jonoksi asti. Siellä tapasimmekin monta vanhempaa seurakuntalaista, jotka muistivat Aarnon ja Railin. Mielenkiintoinen kohtaaminen oli kun Raxu tapasi lapsuudestaan tutun kotiapulaisen Shaiarunin, joka nyt on tietysti jo harmaapäinen vanhus. Täytyy sanoa että nämä kohtaamiset vaikuttivat minuun syvästi. Oli upeaa tavata ihmisiä, jotka ovat olleet silloin Salmenkivien elämässä kun Raxu oli seitsemän vuotias. Nämä ihmiset ovat olleet merkittävä osa myös Raakelin elämää.
Jaoimme Raxun kanssa terveisemme seurakunnalle ja azaan Suraphong innostui muistelemaan nuoruuttaan ja vaiheitaan kun hän oli Aarno-vaarin oppipoikana. Hän siirsi varsinaisen opetusaiheensa seuraavaan kokoukseen, mutta liitti muisteloonsa myös opettavaisia kohtia.

Kokouksen jälkeen lähdettiin ajamaan hienoon Sing-olutyhtiön paikkaan, jossa oli tarkoitus ruokailla. Alue on pikkuisen sivussa Chiang Rain keskustasta ja se on rakennettu laajalle monen hehtaarin alueelle. Aluetta hallitsevat laajat teeviljelmät ja kukkaistutukset. Keskellä aluetta kukkulan laella on hieno ravintola, josta on upeat näkymät ympäri aluetta. Mukana oli Suraphongin perhe ja lisäksi amerikkalainen pariskunta lapsineen. Tämä pariskunta oli auttamassa heitä raamattukoululla. Oli upeaa tutustua heihin kaikkiin. Hieno päivä kertakaikkiaan. 

UPEASTA KOKEMUKSESTA TOISEEN 20.3.2015

Pieni vuoristolainen matkamies maan. Minne lienee matkalla?

Poliiseja piisasi.

Hotelliaamiainen.

Tulipahan ajettua tuk tukillakin. Ihan hirveä kapistus! 

Aitoa itämaista hotellitunnelmaa.

Hotellin ulkoilmakeittiö.

Onpa taas ehtinyt hikeä valua Esan kehossa viime kirjoittamisen jälkeen. Anteeksi vähän brutaali ilmaisuni, mutta tähän säähän todella istuva ilmaus. Nytkin tässä huoneessamme istun ja kirjoittelen tätä blogia ja hikinorot valuvat selkänahassa. Ulkona taitaa olla + 35 astetta varjossa. Että lämpöä täällä piisaa.
Olemme taas olleet jonkinverran reissun päällä kuten jotkut teistä olette facebookista huomanneet. Olimme viime viikonloppuna Pohjois-Thaimaassa Chiang Raissa. Pelkkä matkustaminen sinne ja takaisin on oma seikkailunsa.

Täältä ensin kolme-neljä tuntia mini-bussilla Bangkokiin ja sieltä yö- tai päiväbussilla kaksitoista tuntia Chiang Raihin. Tulee istumista ihan kotitarpeiksi. Onneksi bussit ovat kohtalaisen mukavia ja niissä palvelu pelaa. Takaisin tullessa saimme ihan erityistä kohtelua kun jo matkan alussa autopalvelija punaisessa kultakauluksisessa virkatakissaan jakoi kaikille ensin vesipullot ja sitten pienet rasiat, joissa oli neljää eri sorttia pullan puolta. Sen jälkeen jaettiin kosteuspyyhkeet, että sai puhdistaa sormensa ja vaikka kasvonsa jos halusi. Tämän pienen alkupalan jälkeen oli mukava kääntää selkänoja nukkuma-asentoon ja laittaa sellkänojassa oleva hieroja päälle. Se pyöritteli nystyröitä mukavasti alaselän alueella. Kolmesta TV-ruudusta tuli matkaohjeita, joiden mukaan tekemisestä matkasta tulisi antoisa. Mukana oli kaksi kuljettajaa, jotka vaihtoivat ajovuoroja säännöllisesti. Myös turvaohjeet tulipalon ja kolarinkin varalta annettiin TV-ruudun kautta. Oltiin kuin lentokoneessa. Puolilta päivin pysähdytiin puolen tunnin lippuun kuuluvalle aterialle, joka jaettiin pysähtymispaikalla olleen ravintolan taholta. Sitten taas matkaan. Vähän ajan päästä jaettiin taas pullat ja tarjolla oli nyt kahvia tai teetä. Autopalvelija kulki käytävällä tarjottimensa kanssa. Alkumatkan elokuvana oli Star Trek ja toisena leffana vähän myöhemmin Herkules. Elokuvat olivat dubattu thaikielelle, joten kieltä osaamaton sai itse keksiä näyttelijöiden vuorosanat. Niin yritin hetken aikaa tehdäkin ja lopulta jaettiin taas kosteuspyyhkeetkin. Tietysti firman puolesta oli mahdollista käyttää niskatyynyjä ja huopia. Huovat ovat tarpeen varsinkin yöbusseissa kun ilmastointi pitää auton sisätilan jopa liiankin viileänä. Menomatkalla meinasti olla melkein kylmä. Takaisin tullessa jouduimme useamman kerran poliisiratsiaan, jossa poliisit nousivat bussiimme ja tarkastivat matkustajien paperit. Meitä farangeja ei tarkistettu kertaakaan. Noh, mehän olemme Raakelin kanssa niin kiltin näköisiäkin. Etsivät ehkä laittomia maahantulijoita kun Myanmarin ja Laosin rajan tuntumasta oltiin tulossa.

Bangkokissa oltiin sen verran myöhään, että minibussit eivät enää kulkeneet, joten hakeuduttiin hotelliin. Raxu kysyi bussiaseman infosta lähintä halpaa hotellia ja sieltä tarjottiin viemään meidät hotelliin, jossa oli yö 1000 bathia. Pientä vedätyksen makua oli ilmassa kun kyyti oli 150 bathia ja osoittautui tuk tukiksi, mutta me oltiin jo niin väsyneitä, että ei jaksettu enää ajatella asiaa ja suostuttiin tarjoukseen. Hotellille päästiin ja se  osoittautui vanhaksi varmaan viisi-kuusikymmentä luvulla rakennetuksi taloksi. Huone oli vähän nuhjuinen ja vessan pönttökin oli varmaan kuusikymmentälukulainen, mutta kelpasi meille. Ja hyvin nukutti. Aamulla thailainen aaminainen naamaan ja menoksi. Aamiainen koostui riisikakusta ja lisukkeista. Keittiö oli aito ulkoilmakeittiö. Avaimesta piti jättää illalla kahdensadan pathin pantti, jonka kyllä sitten aamulla sai takaisin. Että sellainen pikkuhotelli. Noh, se matkoista. Mennään vielä takaisin Chiang Raihin.

Chiang Rai on siinä mielessä viehättävä kaupunki kun se on vielä niin originaali, alkuperäisen oloinen kaukoidän kaupunki. Silmiini pisti jo bussissa mennessä, että maalla näkyi paljon enemmän perinteisiä tolppien päälle rakennettuja taloja, joita ei mielestäni täällä etelässä ole enää paljonkaan. Muutamat niistä olivat tosi viehättävän näköisiä.

Pohjoisesta Laosin ja Myanmarin puolelta tuleva metsäpalojen savu oli levinnyt näillekin seuduille ja maisema oli aika harmaa. Useat ihmiset kulkivat hengityssuojaimien kanssa. Thaimaan puolella on peltojen kulottaminen ymmärtääkseni kielletty kun juuri niistä johtuen tuli usein riistäytyy käsistä ja leviää näin kuivana aikana metsiin. Vuorilta sitä on tosi vaikea sammuttaa ja niin palot saavat aika vapaasti siellä mellastaa. Joskus ne sitten leviävät myös maalaiskyliin ja saavat isoa vahinkoa aikaiseksi.

Majoituimme Indochina Bible Training Centerin vierastaloon, josta saimme kolme huonetta käsittävän lukaalin käyttöömme. Ensimmäinen päivä meni puoliksi unessa kun olimme tulleet yöbussilla, joka oli lähtenyt Bangkokista edellisenä iltana puoli yhdeksän maissa. Chiang Raissa olimme aamulla 8.15. Bussi oli kaksikerroksinen ja korkea, joka aiheuttaa sen, että ylhäällä istuvat kokevat osakseen aikamoista huojuntaa. Katselin kanssamatkustajiamme kateellisina kun he vain nukkuivat ja minä valvoin. Niskaongelmien vuoksi autossa pitkään istuminen ei ole kivaa. Täytyy ottaa kotiin päästyä niskajumppaohjeet esille ja aloittaa jumppaaminen ja lihasten vahvistaminen.

Raamattukoulu on mielenkiintoinen paikka. Heillä on siellä vähän vaihdellen kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen opiskelijaa. Raamatuntietouden lisäksi heille opetetaan erilaisia käytännön taitoja myös. Tytöt saavat oppia kauneudenhoidosta ja onpa koululla jopa oma kauneudenhoitola kaupungin keskustassa. Lisäksi opetellaan ompelukaavojen tekoa ja ompelua sekä hiustenleikkuuta. Näin osa oppilaista voi kouluttautua jopa ammattiin. Osa opiskelijoista tulee Laosin puolelta maalaiskylistä ja heillä ei ole mahdollisuutta saada muuten ammatillista koulutusta. Yksi näistä Laosista tulleita tytöistä halusi jutella Raakelin kanssa ja kertoi, että hän oli ollut jo lapsesta saakka uskossa ja kertoi, että he vielä jokin aika sitten joutuivat kokoontumaan metsässä kommunistien pelossa. Nyt heillä oli siellä vapaus toimia. Oli muutenkin liikuttavaa ja joskus vähän vaikeaakin ottaa vastaan sitä kunnioitusta, jota nämä nuoret osoittivat meitä vanhempia kohtaan. Kun aamulla oppilaat toivat meille aamupalan huoneeseemme niin tytöt eivät oikein tienneet miten olisivat olleet meidän edessämme. Hyvin kumarassa meidät ohitettiin ja joskus tuntui kuin olisin ollut kuningas, vaikka en tietysti olekkaan.  Idässä hyviin tapoihin kuuluu vanhemman ihmisen kunnioitus ja nuoremman ihmisen pää ei saisi olla vanhemman ihmisen pään yläpuolella. Tietysti vain silloin kun toinen ohitetaan esimerkiksi läheltä. Tätä meidän länkkäreiden on vaikea joskus ottaa vastaan. Meillä kun tuo toinen toistemme kunnioitus on välillä ihan hakusessa. Varsinkin nuorten kunnioitus vanhempia ja muita auktoriteetteja kohtaan. Meillä saatetaan aukoa päätä ihan miten sattuu vaikka kohteena olisi harmaapää vanhus. Tämä on meille suuri tappio. Nuorilla olisi niin paljon oppimista vanhemmilta ihmisiltä, jos vain pysähdyttäisiin heitä kuulemaan. Lisäksi koululla on oma radiostudio, jossa tehdään radio-ohjelmia sekä kaksikymmentäviisipaikkainen lastenkoti.
Koulun johtajana toimii Raakelin isän oppilaana jo kuusitoistavuotiaana ollut azaan (opettaja) Suraphong, joka paimentaa opiskelijoita kuin isä. Azaan Suraphongilla on viisi lasta ja italialainen vaimo. Oli mukava tavata heitä ja tutustua heihin. Kolme lapsista toimii isän apuna raamattukoululla.

Kun kuuntelin Suraphongin elämäntarinaa, jonka hän kertoi seurakunnassaan niin opin yhä enemmän arvostamaan appivanhempieni työtä Thaimaassa. Kun ajattelen niitä olosuhteita mitkä ovat vallinneet  täällä kuusikymmentäluvulla niin ei voi muuta kuin hattua nostaa sen ajan läheteille. Se on ollut aikamoinen uhritie, jota on jouduttu kulkemaan. Raili ja Aarnokin ovat tulleet tänne kolmen lapsensa kanssa ja mitään valmista ei ole ollut. Lasten koulu on pitänyt aloittaa ihan tyhjästä ja työ on pitänyt aloittaa kielenopiskelun alkeista. Kun nyt katseli raamattukoulua Chiang Raissa ja oli mukana ison seurakunnan (350 jäsentä) kokouksessa niin totesin itsekseni, että ei appivanhempien työ ole hukkaan mennyt. Se kuusitoista vuotias nuori mies, jonka Aarno-vaari otti aikanaan huomaansa ja koulutti ja opetti häntä monin tavoin, on nyt kuusikymmentäyksivuotias kokenut Herran palvelija, joka johtaa raamattukoulua ja toimii ison seurakunnan johtavana pastorina.
Nyt lähden liikenteeseen, mutta jatkan myöhemmin lisää näistä tuntemuksistani.

KIRJOITELMIA 5.3. 2015

Onpa taas tovi vierähtänyt kun viimeksi olen blogini avannut saatikka sitten kirjoittanut mitään. Tässä välissä on tullut jo käytyä Bangkokissakin kuten monet ovat facebookista jo nähneetkin. Kun päivittää yhtäaikaa facebookia ja blogia niin väkisin saattaa tulla samoja asioita molempiin.Siksi en taida paljonkaan nyt Bangkokin reissusta kirjoitella. Viime päivinä olen kuitenkin istunut läppärini ääressä aika paljon. Ilokseni voin todeta, että että olen päässyt taas kirjoittamisen makuun. Olen jo vuosia sitten aloittanut oman tarinani kirjaamisen ja kun aloimme Raakelin kanssa seurustelemaan niin annoin hänelle kuusikymmentä konekirjoitusliuskaa luettavaksi, joten hän pääsi heti jyvälle siitä mitä hänen tuleva miehensä oli nuorena puuhaillut. Paperinippu on lojunut banaanilaatikossa varastossa vuosikausia ja nyt otin sen mukaan kun tänne kauas lähdimme. Nyt viikko sitten sain inspiraation ja aloin sitä kirjoittamaan puhtaaksi ja myös tarkoitus on jatkaa sen kanssa tähän päivään. Kirjoittelin facebookissa niistä kulkukoirista ja nyt olen innostunut kirjoittamaan tarinaa niistä. Se onkin ollut tosi kivaa puuhaa. Siinä on saanut päästää mielikuvituksensa valloilleen ja heittäytyä kulkukoirien maailmaan. Tässähän niitä parvekkeen alla pyörii, isoja ja pieniä. Kirjoittaminen on varmasti se minun vahvin lahjani. Vaikka tykkään kuvaamisesta ja näyttelemisestä tosi paljon niin koen, että kirjoittaminen on se minun paras puoleni. Täällä se nyt sitten puhkesi taas nupustaan. Toivottavasti pystyn kotona arkielämän keskellä keskittymään siihen samalla lailla kuin täällä. Että blogin sijasta olen nyt kirjoitellut tarinoita.

Olemme saaneet taas tutustua uusiin ihmisiin, jotka asuvat tuossa ihan vieressä. Kävimme heidän kanssaan yhtenä iltana syömässä. Oli rattoisa kiva hetki yhdessä. Tänään saatiin kutsu tuonne parinkymmenen kilometrin päähän kylään. Lauantaina olisi tarkoitus mennä. Siellä on kuulema iso talo ja iso uima-allas ja sauna odottamassa meitä. Tällä suomalaisella pariskunnalla on pihallaan myös banaaniviljelmä, jonka satoa saatiin tänään mukaamme kun Raxu oli isäntää tulkkaamassa uima-allasvarustekaupassa. Kohta lähdemme Varikolle ruokailemaan. Siellä on taas suomalaista ruokaa tarjolla. Nyt taitaa olla jotain lihapataa ja perunaa ja muuta hyvää. Saas sitten nähdä.

Meikäläisellä olisi enää kolme ja puoli viikkoa jäljellä täällä. Sitten taas Emirates kiidättää matkalaista kotia kohti. Raxu on hakenut Bangkokiin kielikurssille huhtikuuksi ja palaa takaisin Suomeen 28.4. Täältä alkaa porukka pikkuihiljaa häippästä Suomea kohti. Suomessa aletaan olla keväässä ja täällä kuuma aika on koittamassa, jolloin lämpötila saattaa kohota jopa 36-37 asteeseen. Pikkuisen liikaa. Joku ravintola tuossa meidän Soi 94:llä on jo sulkenut ovensa tältä kaudelta. Muutama meidän tuttumekin on lähdössä tämän kuun lopulla kotiSuomeen. Huomenna on viimeinen karaokeilta tältä keväältä ja Varikon ruokapäiviä ei ole tämän päivän jälkeen kuin yksi. Sielläkin toiminta hiljenee. Onkin jo aika alkaa pakata kimpsuja kasaan. Noh, ei ihan vielä kuitenkaan. Teemme vielä yhden pohjoisen matkan Chiang Raihin, jossa Raxu vietti osan lapsuuttaan. Siellä pastori Suraphong, joka on Raxun isän entisiä raamattukouluoppilaita odottelee meitä.
Tässä tätä ohjelmaa ja kuulumisia taas olikin. Palaillaan asiaan.

TSUNAMIRANNALLA 15.2.2015

Perjantaina 13.2. illalla hypättiin kaksikerrosbussiin Hua Hinissa. Tai hypättiin ja hypättiin. Bussin oli määrä lähteä 22.30 ja me olimme bussiasemalla klo 21.45. Asemalla oli porukkaa pilvin ja pimein ja busseja tuli ja meni. Ennen klo 22.30 oli mennyt kymmenisen bussia. Sen jälkeen tuli ja meni busseja edelleen. Raxu kyseli bussi bussilta milloin olisi meidän automme, mutta mikään ei ollut. Lopulta klo 23.15. pihalle kurvasti oikea auto, joka oli neljä-viisi tuntia aikasemmin lähtenyt Bangkokista. Eli pikkuisen myöhässä. Ei muuta kuin yläkertaan paikkoja etsimään. Sieltähän ne löytyivätkin. Toiselta penkkiriviltä. Matka Bantriamia (suomeksi valmistautua) kohti olisi alkamassa. Edessä olisi kuusi-seitsemän tuntia bussin penkillä. Penkkien selkänojat kallistuivat reilusti ja sen huomasi. Edessä istuva oli laskenut selkänojansa niin alas, että tällaisella pitkäkoipisella oli vaikeuksia sovittaa itsensä ja koipensa omalle paikalleen. Aloin olla sen verran väsyksissä, että alkoi pikkuisen ottaa aivoon. Tämän piti olla ensimmäisen luokan paikka, mutta kaikkea muuta. Bussissa oli kolme eri luokkaa: VIP-luokka, 1. luokka ja toinen luokka. Noh, siihen oli taas Esan tyytyminen ja pian alkoikin asentoja löytyä. joissa matkaa jaksoi tehdä. Autoemäntä tai oikeammin autoisäntä jakoi kaikille vesipullon, mehutölkin, pullan ja peiton, jonka alle sai kääriytyä ja koettaa nukkua. Eihän se uni oikein tahtonut tulla. Niskat alkoivat puutua ja ahtaus ahdistaa, mutta armeijan käyneenä miehenä sitkeästi vain sinniteltiin. Yhden aikaan yöllä auto pysähtyi kahdeksikymmeneksi minuutiksi taukopaikalle, jossa sai ostaa haukattavaa jos halusi ja käydä vessassa. Sitten matka jatkui. Jossain vaiheessa aamuyöllä heräsin ties kuinka monennen kerran ja huomasin, että kurvailtiin vuostotiellä ja noustiin ylemmäs ja ylemmäs. Ulkona oli paikoitellen sankka sumu. Bussissa oli onneksi hyvät valot. Aamulla kuuden maissa alkoi aamu sarastaa ja alettiin olla perillä Bantriamissa, joka on on noin kaksisataa kilometriä ennen Bhuketia Intian valtameren rannalla. Näille rannoille aikanaan tsunami iski.

Milka Seidler tuli meitä vastaan ja pian olimmekin heidän kodissaan. Suihku ja aamiaiseksi Milkan itsensä valmistamaa soijamaitojugurttia, banaania, mysliä ja pellavansiemeniä. Oiva aamupala, jolla jaksoi pitkään. Pienten aamupäiväunien jälkeen lähdimme tutustumaan alkuperäiseen kalastajakylään, joka olikin mielenkiintoinen paikka. Oli laskuveden aika ja veneet lojuivat merenpohjalla ja muutamia tuli mereltä niin pitkälle kuin pääsivät. Tunnelma oli ainutlaatuinen. Kuvat kertovat taas enemmän kuin minun tuhat sanaani.

Takaisin tullessa Jay vei meidät metsäretkelle. En ole aikaisemmin ollut thaimaalaisessa metsässä ja se oli upea kokemus. Yli kaksikymmentä metrisiä bambuja isojen jättimäisten puiden seassa mitä erilaisempien kasvien ja kukkien keskellä. Ja mikä parasta, perillä odotti vesiputous. Noh, näin kuivana aikana se oli pienimmillään, mutta sen juurella oli pieni suvanto, josta vesi jatkoi purona matkaansa. Kuinka ollakaan Jay pulahti suvantoon ja minä perässä. Oli aivan loistava tunne pulahtaa viileään veteen. Ensimmäistä kertaa pääsin uimaan melkein "viidakon" keskelle. Oli huikea kokemus. Mutta päivä oli vain paranemassa.

Takaisintullessa poikkesimme syömään alkuperäiseen tienvarsiruokalaan, jossa oli käytännössä vain katto. Ruoka oli loistavaa ja hyvillä mielin jatkoimme takaisin kotiin. Vähän aikaa levättyämme ja isäntäväki ilmoitti, että nyt lähdetään rannalle. Olemme vain muutaman kilometrin päässä hiekkarannasta. Ja niin sitä lähdettiin rannalle, jonka yli tsunami oli jokin vuosi sitten jyrännyt. Päivä oli mahtava. Jay viritteli kaksi riippumattoa puiden väliin ja Milka levitti rantamaton hiekalle. Normaalisti ranta oli kuulema ihan tyhjä, mutta ilmeisesti ystävänpäivän johdosta oli paikalle kerääntynyt myös paikallista väkeä. Olimme ainoat farangit heidän  keskellään. Minulla oli kamera mukanani ja sainkin hienoja kuvia. Lapset ovat oiva kuvauskohde ja heidän kanssaan on muutenkin mukava touhuta. Innostuin muutamien poikien kanssa pelaamaan jalkapalloa. Pallona oli styroxin palanen ja hiekka vain pöllysi kun "palloa" potkimme. Sainkin heistä kavereita ja lopulta kiivaan ja hikisen futismatsin jälkeen löysin itseni merestä heidän kanssaan polskimassa. Pojat lähtivät ja me jäimme rannalle istuskelemaan ja seuraamaan huimaa auringonlaskua. Siis täytyy sanoa, että bussimatkan valvotun yön hinta kannatti maksaa. Illalla vielä menimme erään koulun järjestämiin juhliin, jossa söimme iltapalankin. Sanoinkin, että sydän ja vatsa ovat nyt täynnä kaikkea hyvää. Oli hyvä mennä nukkumaan kyllänsä saaneena.

Aamulla aikaisin kukkomokomat aloittivat kukkokiekuunsa ehkä neljän kukon voimin. Oli vielä pimeää kun ensimmäinen aloitti. Onneksi minulla on korvatulpat mukanani ja ne vaimensivat tätä kuorolaulua mukavasti. Milkalla ja Jaylla on omia kanoja ja tietysti kukko. On mukava katsella kun kanat ja kukot kuljeskelevat täällä miten haluavat. Täältä siis saa niitä onnellisen kanan munia, jos joku haluaa niitä saada. Ne tonkivat ja nokkivat kaikkea eteen tulevaa ja kukko rehentelee koko komeudessaan niiden keskellä.

 Aamupala naamaan ja kohti aamukokousta joka oli n. 70 kilometrin päässä Takuapaassa jossa Milkan ja Jayn seurakunta Andaman Fellowship Church, joka on lähin käännös englanniksi thaikielestä, sijaitsee.  Tässäkin seurakunnassa on naispastori, joka itse asiassa on ammatiltaan lääkäri. Tällä naisella on selvästi pastorin sydän ja sen huomasi tavasta, jolla hän kohtasi ihmisiä ja etenkin lapsia. Ylistysryhmä aloitti ja jälleen oli lava täynnä nuoria ylistäjiä. Ja kansa lauloi ja ylisti Herraa. Jay oli pyytänyt minua ja Raxua tuomaan terveiset ja pian pastori esittelikin meidät ja taas kumarrettiin seurakunnalle savadii kapit. Sitten olikin Raxun vuoro tuoda terveiset ja ne tulivatkin hienosti thaikielellä. Sen jälkeen oli minun vuoroni ja minun terveiseni eivät olleetkaan thaikielellä, ymmärrettävistä syistä, vaan ihan suomeksi Milkan tulkkaamana. Toin terveiset seurakunnastamme ja sitten jaoin ajatuksia psalmista yksi. Sitten Jay opetti sanaa ja lopulta saimme Raxun kanssa rukoilla muutamien ihmisten puolesta. Kokouksen lopulla oli taas yhteinen ruokailu.

 Kokouksen jälkeen ajelimme Baan Namin rannalle, jossa tsunami jyräsi alleen kokonaisen kylän ja hotelleja. Sinne on tsunamin jälkeen rakennettu muistomerkki, jossa on mainittu useita katastrofissa kuolleita henkilöitä Muistomerkki on rakennettu hyökyaallon muotoon ja on aika vaikuttava kun sen keskellä kävelee. Oli hurjaa ajatella, että tuolta ne jättiaallot vyöryivät ja peittivät alleen tämän ison alueen. Lähellä on myös kaksi isoa kalastusalusta, jotka tsunami työnsi kauas rannalle. Siinä ne lepäävät edelleen niillä sijoillaan ja ovat nyt muistomerkkeinä tapahtuneesta. Milka kertoili, että tsunamin jälkeen tuli useita ihmisiä uskoon kun kristityt avustusjärjestöt olivat heti antamassa pyyteetöntä apuaan ihmisille. Aluella on nyt parikymmentä kristillistä seurakuntaa kun ennen tsunamia oli vain presbyteerikirkko. Näin hätä ajaa ihmisiä Jeesuksen luo. Andaman Fellowship Churchissä on myös monia tsunamista pelastuneita. Olemme siis tänään tutustuneet vaikuttaviin paikkoihin.
Yksi antoisin anti tältä etelän reissulta on ollut ne monet keskustelut Milkan ja Jayn kanssa. Olemme saaneet luoda monia ja aika useinkin seurakuntaelämään liittyviä asioita ja olen saanut täältä paljon hyviä ja innostavia ajatuksia.
Tässä olikin asiaa taas yllin b kyllin. Olen äärettömän onnellinen näistä päivistä täällä. Palaan vielä kanavalle uudelleen. Huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet ja taitaa Jääskeläisen Anttikin aamulla ilmestyä paikalle. Hän on matkalla Myanmariin jatkamaan viisumiaan kahdella viikolla. Kiva tavata taas Anttiakin. Mutta se huomenna. Nyt nukkumaan ja taas kyllänsä saaneena ennen kuin kukot taas aloittavat kukkokiekuunsa. Hyvää yötä Jeesus myötä!

AAMUYÖN MIETTEITÄ 7.2. 2015

Heräsin tänään kello viisi. Korvatulppien läpi kuului ovenpauketta ja muita ääniä käytävästä. Jotkut talon asukkaat saapuivat jostain. Lienevätkö olleet juhlimassa. Ulkona neljä tai viisi koiraa piti taas omaa konserttiaan ja kukkokin pisti parastaan siihen sekaan. Kävin parvekkeella katsomassa tilannetta ja yksi rätkyttäjä lojui keskellä tietä melkein parvekkeemme alla. Napsautin kolme kertaa sormiani, kun en ihan huutaakaan viitsinyt siihen aikaan aamusta niin koira vilkaisi ylöspäin minuun ja mietti hetkisen ja lönkytteli kadulta viereisen talon katokseen ja vaikeni sillä kertaa. Mutta kyllä täällä elämää riittää. Kun yksi koira vaikenee niin toinen aloittaa jossain muualla. Kuntosalille mennessä matkan varrella on yksi piski, joka meinaa ärhennellä minulle joka kerta kun siitä ohi menen. En ole siitä yleensä moksiskaan, mutta viimeksi en malttanut olla kääntymättä ympäri kun huomasin, että se alkoi taas seuraamaan ja läähätti takanani. Totesin, että nyt kuule....! Se katsoi minuun niskat körmyssä ja kääntyi ympäri. Täällä ei pidä olla koirapelkoa tai muuten tulee hulluksi. Näitä katurakkeja kun piisaa joka lähtöön. Mopolla ajaessa saa olla myös niiden suhteen tarkkana kun ei yhtään tiedä mitä ne milloinkin keksivät. Kuitenkin harva lähtee mopon perään ravaamaan. Minulle ei ole käynyt niin vielä kertaakaan. Mopoja on tässä kaupungissa varmaan miljoona niin olisi siinä jollekin koiralle ravaamista kun pitäisi jokaisen pörpöttimen perään sännätä.. Noh, se koirista.

Liikenteestä olenkin jo muistaakseni maininnut ja etenkin kuorma-autot pitävät täällä aikamoista meteliä joidenkin mopojen lisäksi. Mopojen kohdalla asia on todellinen huumoripaukku. Kun vilkaiset sitä kovaa pörinää pitävää kulkupeliä niin saatatkin nähdä sellaisen ohutrenkaisen pikku vempaimen mennä köröttelevän tietä pitkin. Ääni ja äänilähde eivät ole ollenkaan suhteessa toisiinsa. Ajattelin tänään, että onkohan niillä äänillä tarkoitus pelotella niitä pahoja henkiä pois sen verran älyttömiä ne ovat. Mutta niinkuin Raxu minulle totesi aamulla, että näin tällä puolen maapalloa eletään. Ei siihen Vihavaisen sanomiset ja mielipiteet paljon vaikuta. Maassa maan tavalla, Esa! Tuli samalla mieleen, kuinka joskus Taavetissa parin nuoren Ladakuskin kurvailut Joukolan kentällä tai S-marketin parkkipaikalla ottivat päähän niin nyt on saanut asiaan vähän vertailukohtaa ja voi olla, että Taavetin kylähyvänen onkin kuin jokin taivaallisen rauhan tyyssija kun taas sinne pääsee. Niin se maailma opettaa olemaan tyytyväinen siihen mitä kotona on. Sweet home Taavetti!


Tässä aamulla (klo on nyt kuusi) mietiskelin asiaa, joka nousi eilen esille kun olimme Varikolla ja tapasin niitä vieraita siellä. Yhdelle mieshenkilölle, jonka kanssa juttelimme oli tehty pallolaajennus vähän aikaa sitten. Siinä porukalla jutellessamme kuuntelin toisten kommentteja ja kiinnitin huomioni siihen kevyeen huumoriin, jolla asiaan suhtauduttiin. "Hei ethän sinä vielä kuollutkaan!" -tyylillä. Henkilö pisti itsekin huumorilla: "Sairas, sairaampi, kuollut!" Jäin pohtimaan asiaa. Kysehän on oikeasti todella vakavasta asiasta ja ajattelin, että mitähän tuon huumorin taakse oikeasti kätkeytyy. Asianomaisella henkilöllä liikkui kyllä mielessä vakavammat ajatukset. Näin voisi kuvitella. Mutta miten vaikea niitä on tuoda esille. Kuinkahan moni pohtii yksinäisyydessä asioitansa kun ei ole ketään jolle voisi niitä jakaa. Kavereita on vieressä vaikka kuinka, mutta onko ketään joka ymmärtäisi ja kuuntelisi ja ennen kaikkea olisi luotettava? Me suomalaiset emme ole kovin avointa ja puhuvaista väkeä muuta kuin pikkuisen hiprakassa ja siksi luulen, että monet hukuttavat sisimmät pelkonsa ja huolensa esimerkiksi viinaan. Kuuntelin vuosia sitten autoradiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin nuorta alkoholia käyttävää tyttöä. Hän totesi viisaasti huolista ja ongelmista, että ei niitä voi viinaan hukuttaa kun ne osaavat uida. Seuraavana aamuna ne taas ilkkuvat siinä silmien edessä.
Eilisen juttutuokion seurauksena tulin siihen johtopäätökseen, että täällä tarvittaisiin kuuntelijaa. Kuuntelijaa, jolla olisi aikaa, ymmärrystä, kokemusta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea rakkautta näitä ihmisiä kohtaan täällä.


Lähestyttävyys ei ole meille suomalaisille mitenkään luontaista. Istuin eräänä päivänä Varikon katoksen alla ja juttelin joidenkin kanssa. Sisällä muutamat ihmiset pitivät palaveria ja kun palaveri oli ohi niin väki tuli ulos. Istuin omalla paikallani ja seurasin ihmisiä ja tein jälleen havainnon. En ollut ennen tavannut suurinta osaa heistä ja siinä istuessani huomasin, että muutamat vain vilkaisivat minua ja juttelivat keskenänsä ja lähtivät sitten pikkuhiljaa pois. Niinpä. Minä uutena ihmisenä katselin sivusta ja odottelin, että tuleekohan kukaan tervehtimään minua. Ei tullut. Noh, en minä siitä itseeni ottanut. Olen luonteeltani sellainen, että minä änkeän kyllä itse itseni porukoihin, jos haluan. Mutta ajattelin jotain arempaa ihmistä, joka ei ole niin sosiaalinen kuin itse olen. Jäisikö tällainen ihminen kokonaan yksin ja ulkopuoliseksi? Meillä olisi paljon opittavaa joiltakin muilta kansoilta.
Täällä, jos jossain on yhteisöllisyys kova sana. Meidän suomalaisten tulee olla kuin iso perhe täällä ja toimia sen mukaisesti suhteessa toinen toiseemme. Toivottaa uudet ihmiset kädestä pitäen tervetulleeksi mukaan. Järjestää tutumisiltoja, joissa uuden suomalaiset toivotettaisiin tervetulleiksi perheeseen mukaan. Tutustuttaisiin molemmin puolin ja annettaisiin uusien tuntea, että he ovat yksi (ei yksin) meidän joukossamme. Vertaan tätä yhteisöä täällä eräänlaiseen seurakuntaan jossa vallitsee toinen toistemme kunnioitus ja huomioiminen.


Jaaha, kello tulee seitsemän. Olen valvonut jo kaksi tuntia. Tällaisia ajatuksia on noussut taas mieleeni täällä ollessa ja asioihin ja ihmisiin tutustuessani. Taidan yrittää torkahtaa hetkeksi. Palaillaan.

ILOISEN MUMMON RAVINTOLASSA 5.2. 2015

Eilisen päivän kohokohta oli ruokailu tuolla pääväylä Pekkasen varrella olevassa pikkuisessa thairavintolassa. Raxu oli eräänä päivänä koulustansa tullessa poikennut siinä syömässä ja osoittautui, että sitä pitää sellainen ehkä kuusikymppinen mummeli.Raxu oli jutellut hänen kanssaan ja mummo oli osoittautunut tosi puheliaaksi. Noh, nyt me menimmekin sinne yhdessä ja istuuduimme pöydän ääreen. Mummo tunnisti Raxun heti ja heillä alkoi juttu luistaa. Sitten mummeli katsoi minua ja totesi, että sinun miehesi ei ainakaan käytää viina ja kaljaa kun kasvot ovat niin tuoreen ja terveen näköiset. Vau! Hyvä mummo! Tuo toteamus laittoi minut antamaan mummelille kymmenen pistettä. Oli hauska seurata kun hän valmisti meille herkullisen aterian siinä jalkakäytävän puolella pikku keittiössään. Nyt ei ollut kyseessä ulkoilmaravintola vaan todellinen ulkoilmakeittiö ja sisäravintola. Kun hän sai ruokamme kokattua ja toi sitä meille, hän totesi Raxulle, että saat olla onnellinen kun sinulla on tuollainen mies. Öhöm, olin samaa mieltä. (Vitsi,vitsi). Sitten hän kertoili kuinka monet länkkärimiehet ovat jo niin kuluneen näköisiä kun he ryyppäävät ja polttavat päivät pitkät. Hän saa näitä onnettomia katsella tässä kadun varrella. Samaan aikaan paikalla hiippaili joku farangi (ulkomaalainen) mies ja hänestä mummeli totesi, että tämäkin mies on näitä kaljaveikkoja. Hän kertoili, että usein hän yksin rukoilee, että Jumalan antaisi kaikkien huonojen asiakkaiden vain kävellä hänen ravintolansa ohi. Sitten hän touhuili jotain ja ohikulkiessaan totesi, että taitaa tulla sade kun tuo mies tilasi oikeaa ruokaa. Hän puhui mainitsemastani miehestä. Meitä nauratti. Taitaa tulla sade kun tuo tilasi oikeaa ruokaa.... :) Oli tosi hauska mummeli, joka valtasi heti olemuksellaan minun sydämeni. Poislähtiessämme ja maksaessamme kiitin häntä Raxun avustuksella hyvästä ruuasta ( Joka oikeasti oli hyvää) niin hän kahmaisi lusikalla kattilasta juuri sille miehelle valmistamaansa ruokaa ja antoi minun ja Raxun maistaa sitä. Hän totesi, että tätä sitten seuraavalla kerralla. Lupasimme ottaa sitä sitten. Siitä käynnistä jäi tosi mukava fiilis.

Tänään oli taas thaitunti Varikolla. Minun tuntini meni ohi kun tapasin Timo Valosen, joka oli tullut vaimonsa kanssa Phuketista käymään täällä Hua Hinissa. Hän ja hänen vaimonsa ovat mukana Phuketin kotikirkon toiminnassa. Kotikirkko kokoontuu Phuketin Hilton hotellin tiloissa lauantaisin. Olisi mukava poiketa siellä, mutta matkaa sinne on sellaiset 600-700 kilometriä täältä Hua Hinista. Reissuun tarvittaisiin useampi päivä.
Katsotaan nyt. Siinä Phuketin lähellä asuu Raxun lapsuudenystävä Milka Scheidler miehensä Jayn kanssa. Milka on myös kasvanut lapsena täällä Thaimaassa ja on omaa sukua Huitula. Huitulat ovat tuttuja Thaimaan lähettejä Kymenlaaksosta. Milka ja Jay opettavat siellä jossain paikallisessa koulussa opettajina. Katsotaan tulisiko siellä käytyä jossain vaiheessa. Raxu on ollut yhteydessä Milkaan ja ovet ovat meille sinne avoinna.

Kohta lähdetään karaokeiltaan Moonlight-baariin. Ei kuullosta kovin hengelliseltä, mutta tällaisissa tapahtumissa on mukava tutustua muihin suomalaisiin ja sen koen suurimpana antina näissä illoissa. Meidäthän on kutsuttu olemaan ihmisten keskellä.

Tässä sitä olikin taas täällä kertaa. Täytyy alkaa valmistautua karaokeen vaikka itse en taida mitään laulaa kun ei nuo iskelmät oikein taivu minun suussani. Kohta hypätään taas menopelin päälle ja sitten menoksi. Palaillaan taas asiaan seuraavan kerran. Siunauksin farangi Vihavainen.

MOTSKAREITA JA BUDDHALAISUUTTA 4.2.2015

Tässä sitä taas istutaan blogia kirjoittamassa. Päivät sen kun soljuvat ja nyt on jo neljä viikkoa siitä kun reissuun lähdettiin. Monenlaisia uusia kokemuksia ja ihmisiä on tullut vastaan. Olen huomannut myös sen, että olen nukkunut täällä paljon paremmin kuin Suomessa vaikka ikkunan alla jyrää kaikenlaista isompaa ja pienempää vempainta ja yöllä koirilla on menossa paikallinen Voice of Thailand - kilpailu. Korvatulpat ovat olleet pelastukseni.

Viime lauantaina olimme Tapsan ja Sinnun kanssa beachillä melkein koko päivän. Vaikka emme Raxun kanssa olekaan varsinaisia rantaihmisiä niin oli kuitenkin mukava olla ystävien kanssa yhdessä ja jutustella niitä näitä. Heillä on vakituinen rantapaikka, jossa he käyvät ja sieltä sai vuokrata aurinkotuoleja, joita tietysti käytimme hyväksemme. Maksu oli muutama euro/tuoli ja hintaan sisältyi pyyhe ja vesipullo. Ei paha ollenkaan. Laitoin myös aurinkorasvaa, jota tarvitsen ehdottomasti auringossa kun olen herkästi palavaa sorttia. Tosin laitoin sitä vähän huolimattomasti sillä seurauksella, että illalla huomasin olevani puna-valkoinen suomalainen. Maha ja rintapieli kirjavana. Noh, mitäs siitä. Paidan alla sitä ei huomaa kukaan. Mutta harmitti tietysti ja aina kun menee peilin eteen ilman paitaa. Viimeksi minulle sattui sama juttu vuosia sitten Dubaissa, jossa oltiin ystäväni Janin kanssa. Sai Jani taas hymyä huuleen ja varmaan ajatteli, että tuo mies se ei hevillä opi. Edes vahingosta. Noh, kiva kun saa toiset nauramaan, sillä sehän on terapeuttista.

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän nousimme monen muun suomalaisen kanssa hotelli Grandin edestä bussiin ja suunnistimme Bangkokiin, maan pääkaupunkiin. Nauroin, että Bangkokissa on 2500 kertaa enemmän ihmisiä kuin Luumäen kunnassa, jossa on n. 5000 henkeä. Siitä voi laskea, että kyseessä ei ole ihan mikään pikku kylä. Kohteita siellä oli kaksi: kiertoajelu ja Bangkok Motorbike Festival 2015, joka oli Central World - kauppakeskuksen tiloissa ja sen ulkopuolella. Kauppakeskuskaan ei ole pienimmästä päästä. Kauppoja, elokuvateatteri, ravintoloita kuudessa kerroksessa. Pinta-alaa oli sen verran, että olisi saanut olla navigaattori olla mukana. Ja hinnat sitten myös kaupunkiluokkaa. Yhden pirtelön hinnalla kaksi olisi syönyt hyvän aterian Hua Hinissa.

Moottoripyöriä oli moneen lähtöön. Olin ja uskon, että jotkut muutkin olivat odottaneet, että näyttely olisi ollut jossain isossa hallissa, mutta osastot olivat hujan hajan kolmessa eri kerroksessa ja jossain nurkassa saattoi seistä yksinäinen Honda tai jokin muu kaksi pyöräinen. Ensin tuli sellainen pieni pettymyksen poikanen kun odotukset eivät vastanneetkaan todellisuutta, mutta illemmalla alkoi tapahtua. Pikkuhiljaa kauppakeskuksen aukiolle alkoi kerääntyä mitä erilaisempia pyöriä. Yleisö alkoi tulla paikalle ja tuli tunne, että nyt ne pippalot vasta alkavat. Kohta pyöriä oli sadoittain ellei tuhansittain ja tunnelma oli noussut kattoon. Teknomusiikki pauhasi täysillä ja volyymeistä ei kukaan välittänyt. Mitä enemmän ääntä sitä parempi. Sitten kun isot Harley Davidsonit ym. saapuivat paikalle musiikkia täydensi aikamoinen koneiden jytinä, mutta meidän aikamme alkoi tulla täyteen ja edessä oli taas kolmen tunnin kotimatka, joten illan pippalot siltä osin jäivät kokematta.

Matkan aikana oppaamme ja matkan teknisenä järjestäjänä toiminut Anni, joka on naimisissa thailaisen nyrkkeilysankarin kanssa Hua Hinissa, kertoili meille monenlaista Thaimaan historiasta. Thaimaa on perustettu jo 600-luvulla ja sillä on pitkä historia. Kuninkaita on ollut iso liuta, kuka mitenkin hyvin menestynyt. Nykyinen kuningas Phumibol on jo yli kahdeksankymmentä vuotias ja on tällä hetkellä sairaalahoidossa. On silläkin kuninkaalla pitkä hallitsijakausi takana kun hänet valittiin kuninkaaksi jo hänen ollessaan pikkupoika. Hän on tällä hetkellä maailman rikkain monarkki. Hänellä on kesäpalatsi täällä Hua Hinissa ja olemme ajaneet sen ohi jo useita kertoja kun kaupungilla olemme liikkuneet. Kun kuningas kuolee niin täällä alkaakin aikamoinen poliittinen aika kun pohditaan seuraavaa kuningasta. Perimysjärjestyksessä olisi kruununprinssi, mutta hän ei ole tällä hetkellä kovin suosittu täällä johtuen hänen lukuisista naisseikkailuistaan. Suosituin olisi kolmesta prinsessasta vanhin. Parlamentti tekikin jokin aika sitten muutoksen perustuslakiin niin että tulevaisuudessa on mahdollista valita myös nainen hallitsijaksi. Tämä kertoo prinssin suosiosta täällä.Noh, onneksi minun ei tarvitse ratkoa tätä problematiikkaa nyt eikä tulevaisuudessa.

Buddhalaisuus näkyy täällä joka paikassa. Henkien majat koristavat tonttien kulmia ja oli sitten kuinka hieno pilvenpiirtäjä tahansa niin juurella saattaa kököttää koristeellinenpikku mökki. Buddhalaisuudessa henkiä on joka paikassa. Tonteilla on omat henkensä ja kun sille pitää alkaa rakentaa niin hengiltä pitää kysyä lupaa ja niitä pitää lepytellä. Majojen eteen tuodaankin ruokaa, limpparia ja jos isäntä talossa järjestää kutsut niin ensimmäinen viskiryyppy pitää viedä hengille sen majan edustalle. Majoissa sisällä saattaa olla keraamisia tai muovisia ihmishahmoja, joiden tehtävänä on palvella henkiä. Taisin jo kirjoittaakin aikaisemmin kuinka Thora-seurakunnan, jossa kävimme pastorien rukoustapahtumassa , pastori oli menetellyt kun he vuokrasivast uudet toimitilat. Tontilla oli nurkassa tällainen henkien mökki ja pastori mietti, että mitä sille voisi tehdä. Lopulta hän vei sen varastoon, jossa se sitten odotti aikaansa. Pastori jännitti, että mitä talon omistajat sanoisivat, kun huomaisivat henkien majan kadonneen, mutta kun omistajat tulivat käymään niin he eivät huomanneet koko majan puuttumista ja niin pastori sitten seuraavaksi heitti koko majan pois. Ilmeisesti kaatopaikalle. Majaa ei määräysten mukaan saa poistaa kukaan muu kuin buddhalaismunkki, jonka tulee tehdä tietyt rituaalit ja maja on sitten vietävä erityiselle henkien majojen hautausmaalle, jossa niitä sitten nököttää vieri vieressä. Minne Jeesus astuu jalallaan sieltä henkien majat lähtevät ja henget sen mukana. Aamen!

Central Worldin kulmauksessakin oli kaksi epäjumalan patsasta, joiden edessä ihmiset ihan avoimesti kävivät kumartamassa ja polttamassa suitsukkeita. Molemmille tuotiin myös kukkia. Toiselle punaisia ruusuja ja toiselle joitain keltaisia kukkia mitä lienevätkään. Toinen oli Intiastakin tuttu norsujumala ja toinen naisen näköinen. Nimiä en nyt muista. Lisäksi sain selityksen miksi autoissa, laivoissa jne. roikkuu usein kukka-amuletteja. Se johtuu siitä, että autoilla on naispuoliset henget ja niitä pitää lepyyttää. Naiset ovat kuulemma pahoja ja siksi naishenget pitää pitää tyytyväisinä, että ne varjelesisivat kolareilta ja muilta onnettomuuksilta. Pitkän matkan bussit ovat todellisia taideteoksia monivärisine maalauksineen ja värivaloineen. Raxu nimitti ne rokkibusseiksi, joka onkin aika kuvaava nimitys. Samoin useat kuorma-autot on maalattu värikkäiksi. Tämä sen takia, että nämä henget olisivat kiltisti. Hengellinen pimeys on edelleen suuri täällä Thaimaassa. Onneksi täällä Hua Hinissakin on jo monta kristillistä seurakuntaa ja ihmisiä tulee pikkuhiljaa uskoon.

Meillä suomalaisilla ei tunnu olevan minkäänlaista hajua näistä asioista. Eipä kai muillakaan länkkäreillä (länsimaisilla) . Meidän kristillisyytemme ei tunne henkivaltoja ja niiden olemassaoloa ei välttämättä tunnusteta. Niitä pidetään ns. pakanoiden asiana kun me länsimaiset ihmiset olemme jo niin sivistyneitä. Mutta itse olen eri mieltä. Eivät henkivallat ole vain ns. pakanoiden ongelma vaan kyllä ne vaikuttavat meidänkin keskellämme monin eri tavoin. Täällä henkivallat ovat todellisia ja hallitsevat ihmisten elämää monella tavoin.
Noh, nyt astuin alueelle, josta voidaan käydä loputonta keskustelua ja josta on niin montaa mieltä kuin on miestäkin. Tai naista. En siis jatka aiheesta nyt tämän pitemmälle.

Tässähän tätä juttua taas olikin. Katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Ei muuta kuin hyvää aamupäivää sinne lumen keskelle. Täällä kello on 14.00 ja lämpötila siinä kolmekymmentä. Hyvillä mielin täällä ollaan.

SUURLÄHETYSTÖ 29.1. 2015

Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Olin aamulla salilla ja painelin tunnin juoksumatolla. Noh, paljon en muuta ehtinytkään kun piti kiitää takaisin asunnolle ja siitä hotelli Wannaraan, jossa oli Suomen Thaimaan suurlähetystön infotilaisuus ja Hua Hinin Suomi-seuran vuosikokous  Paikalla oli suurlähettiläs Kirsti Westfalen, konsuli Raimo Pahkasalo ja konsuli Liisa Uschnov-Eskelinen Bangkokista. Oli mielenkiintoista kuunnella heidän kerrtomuksiaan. Raimo Pahkasalo kertoi erilaisista ongelmatapauksista, joita hän on konsulin tehtävissä joutunut selvittelemään. Monet tapaukset ovat olleet aika surullisiakin. Karkotettujen saattamista, kuolleiden hautaus-ja muiden asioiden hoitamisia, katoamisia, viranomaisten kanssa kahnauksia jne. Ei kuullostanut kovin helpolta hommalta. Kehui suomalaisia täällä Hua Hinissa. Täällä ei ole ollut isompia ongelmia, mutta esimerkiksi Phuketissa ja Pattayalla ongelmia on riittänyt. Ongelmallisin ryhmä ovat 35-50-vuotiaat suomalaiset miehet. Raakel totesi, että ei mikään ihme,että Hua Hinin suomalaisten parissa ei ole tällaisia ongelmia kun täällä porukka on jo aika harmaapäistä ja ilmeisesti kohtalaisen hyvin toimeen tulevia eläkeläisiä. Raakel solmi heti suhteen suurlähetystöön ja sieltä innostuttiin tästä tulkkausmahdollisuudesta.
Katsotaan mitä se tuo tullessaan. Mielenkiintoista.

Sairaalakin aukesi vihdoinkin. Sitä oltiin odotettu ja Raxu oli laittanut jo parikin viestiä sinne kuin sieltä ei ollut kuulunut vielä mitään. Nyt hänellä oli tulkkauskeikka sinne ja lääkäri oli itse ottanut puheeksi tulkkauksen ja lupasi viedä asiaa eteenpäin oikeille ihmisille. Pikkuhiljaa ovia vaan aukeaa.

Itse olen luonut yhteyksiä ihmisten kanssa sitä mukaa kun niitä syntyy. Tänään oli mukava jutella viiden eri ihmisen kanssa ja sain jollain tapaa myös todistaa heille. Yksi heistä oli omaa sukuaan Vihavainen. Niitä Sulkavan Vihavaisia. Pappani oli kotoisin Kerimäeltä, joten ihan suoraan ei ehkä olla sukulaisia.

Minun päiväni ovat aika paljon tällä hetkellä itselleni elämistä ja itseäni koskevia, mutta se on vain hyvä. Kuntosalista on muodostunut ihan kiva paikka ja sinne voisi mennä parikin kertaa päivässä. Thaikielen tunnilla olen alkanut myös käydä. Olen nyt vaimoni opetuksessa siellä. Huomenna se olisi taas kello 10. ja iltapäivällä Roger tosiaan tulee hakemaan meitä yhden maissa ja heillä meneekin sitten koko iltapäivä. Lauantai on välipäivä ja sunnuntaiaamuna lähdemme suomalaisten matkassa Bangkokiin. Miehet menevät moottoripyörämessuille ja naiset shoppailemaan. Raakel on ainoa nainen, joka on ilmoittautunut motskarinäyttelyyn. Saa varmasti miehiltä irtopisteitä. Tässä näitä tälle päivälle! Palataan taas asiaan. Siunauksin blogisti Esa !

POHDINTOJA 28.1. 2015

Minulle on täällä ollessa pistänyt silmään eräs seikka: niin monella kohtaamallani suomalaisella miehellä roikkuu kaulassa budhan kuva. Mietiskelin tässä tänään, että mistähän se mahtaa johtua. Olen samaa asiaa mietiskellyt aikaisemminkin vaikkakaan en budhan kuvien johdosta. Moni suomalainen on eronnut kirkosta ja pitää raamattua huuhaana ja uskovia hihhuleina ja tiukkapipoina konservatiiveina tai fundamenttalisteina. Kuitenkin yllättävän monien kaulaketjusta löytyy esim. mainitsemani budhan kuva. Mitä tämä kertoo? Minulle se kertoo, että nämä ihmiset vaikka ovatkin hyljänneet "isien Jumalan" etsivät kuitenkin jotain syvällisempää elämäänsä. Kun sitä ei mielestään perinteisestä, suomalaisesta kristillisyydestä löydä niin käännytään muiden uskontojen puoleen. Jos täällä kysytään joltakin Jeesuksen löytäneeltä ent. budhalaiselta niin hän voisi sanoa, että ei löydy budhalaisuudestakaan. Ehkä siitä löytyy joitakin hienoa aatteita ja periaatteita, mutta iankaikkista elämää ja syntien anteeksiantoa ja sydämen rauhaa siitä ei löydy. Eli ojasta allikkoon, niinkö?

 Noh, jos perinteistä suomalaista uskonnollisuutta ajatellaan niin vastaus on kyllä.  Eli nyt tulemme asian ytimeen, mielestäni. Suomalaiseen uskonnollisuuteen. On viimeisen päälle surullista ja harmittavaa, että suomalainen ei löydä tässä ns. kristillisessä maassa (jota se ei ole ollut enää pitkään aikaan) hengellistä sisältöä elämäänsä raamatun evankeliumista vaan pitää lähteä hakemaan sitä muualta. Mikä on syynä tähän? Minun vastaukseni on, että meillä Suomessa evankeliumi on kuin väljähtynyttä kotikaljaa. Siinä ei ole enää mitään puhtia. Hiiva ja sokerit ovat haihtuneet ja jäljellä on vain kaljan väri.

Suuren vastuun tästä heitän ensisijaisesti luterilaisen kirkkomme niskaan, joka on jo jonkin aikaa livennyt kauemmaksi ja kauemmaksi raamatun kokonaisvaltaisesta sanomasta. Menemättä yksityiskohtiin ja viimeaikaisiin lakiesityksiin ja muihin juttuihin sen tarkemmin minun mielipiteeni on, että tällä lliberaalilla tiellä karkotetaan yhä enemmän ihmisiä pois elävän julistuksen vaikutuspiiristä. Jumalan sana ei enää muuta ihmisen sisintä kun sanaa ei julisteta enää siltä pohjalta. Nyt yritetään kalastella ihmisiä mukaan kaikenlaisin konstein ja hakemalla suosiota maailmasta mukautumalla sen malliin. Todellista hengellistä sisältöä elämäänsä hakeva ihminen ei tyydy tähän kun hän ei saa siitä enää mitään. Minulle on moni ev.lut. seurakunnan jäsen tullut sanomaan, että kun minä en saa mitään sieltä omasta seurakunnastani.

Jos Jumalan sana saa sijaa ihmisen sydämessä ja hän antaa elämänsä todellisesti Jeesukselle niin kyllä sisin alkaa muuttua. Ja tämä tapahtuma, jota raamattu sanoo uudestisyntymiseksi todella muuttaa ihmisen. Jeesuksesta tuleekin yhtäkkiä elävä Vapahtaja ja Pyhän Hengen muuttava voima alkaa vaikuttaa sisimmässä. Yhtäkkiä ihmisellä onkin kokonaan uusi elämä. Samalla tulee syntien anteeksisaamisen riemu ja siitä nousee rauha ja lepo sisimpään. Jeesus tulee ajanoloon rakkaammaksi ja rakkaammaksi jä Hänen käsinkosketeltava läsnäolonsa lisääntyy ihmisen elämässä. Ei tarvitse katsella muita uskontoja ja epäjumalia, kun on saanut kohdata elävän Jumalan.

Näin minä asian näen. Tietysti vastuuta täytyy heittää muihinkin kristillisiin seurakuntiin, joissa evankeliumia halutaan julistaa. Mutta kun ajatellaan, että vieläkin suurin osa suomalaisista kuuluu kirkkoon niin sinne lankeaa myös suurin vastuu. Tuntuu siltä, että monet papit ja piispat ovat täysin unohtaneet, että kenen palvelijoita he ensisijaisesti ovat ja kenelle he ensisijaisesti ovat vastuussa tekemisistään ja opetuksistaan. Ikävä sanoa, mutta monilla voi vielä olla kuumat paikat edessään, jos eivät silmät aukea. Siksi tarvitaan paljon rukousta maamme puolesta.
Uudestisyntynyt, elävä Jumalan lapsi ei kaipaa budhia tai muita jumalia elämäänsä. Jeesus on tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin Hänen kauttaan.

Aikamoinen vuodatus, mutta tuli sydämestä. Rukoillaan näiden etsivien suomalaisten puolesta, että Jumala saisi pelastaa heidät yhteyteensä ja Jeesuksen tuntemiseen sisälle. Se olisi parasta heille kaikille.

Mitäpäs tänään? Hieroja perui tulonsa, mutta menemmekin heille perjantaina ja hän hieroo meidät molemmat heillä ja lupasi laittaa meille jopa illallisen. He kuuluvat täällä Zai Samaarn - seurakuntaan, jossa olemme heihin tutustuneet. (Kirjoitin tuon seurakunnan nimen nyt niin kuin thailaiset sen lausuu. Eli englanniksi se on tuo Jai Jarnamarn, jota olen käyttänyt tähän asti. Siirryn tuohon thailaiseen ilmaisuun.) Taisin kirjoittaakin heistä jo aikaisemmin. Hänen miehensä Roger tulee hakemaan meidät täältä. On tiedossa taas mielenkiintoinen ilta. Tämä uskovien elämä on kuin eläisi suuressa maailmanlaajuisessa perheessä. Emme olleet koskaan ennen tavanneet ja nyt menemme heille jo toista kertaa kylään. Menet minnepäin maailmaa tahansa ja jos löydät kristillisen seurakunnan sieltä niin olet löytänyt myös perheen itsellesi. Aivan mahtavaa!

Laitoin faceen hikikuvan itsestäni kuntosalin jälkeen, mutta hiki täällä on ilman kuntosaliakin. Nytkin valuu kainaloista senkun kerkiää. Tämä on Thaimaata tämä. Mutta nyt taas etsimään aamenta tälle kookospakinalle ja  laittamaan píllit pussiin. Hyvää yötä ja hyvää iltapäivää! Aamen!

VÄHÄN TAUKOA 27.1. 2015

Joku on ilmeisesti jo ihmetellyt, että missä se Esa luuraa kun ei ole kirjoitellutkaan pitkään aikaan mitään. Täällähän sitä edelleen Hua Hinissa luurataan. Tuli vaan sellainen luomistauko, joka saattaa yllättää muitakin taiteilijasieluja kuin minua. Huomasin, että tästä blogista meinasi tulla eräänlainen pakkomielle, jota piti olla kirjoittamassa joka päivä. Siihen kun jokin asia menee niin siitä tulee rasite. Minun täytyi oikein miettiä, että ketä varten tätä blogiani kirjoittelen. Olen suurimman osan elämästäni elänyt toisia ihmisiä varten ja unohtanut omat tarpeeni, harrastukseni ja toiveeni. Siitä minulla on paljon kokemusta. Kun aikanani väsyin pastorintoimessani niin eräs ystäväni ehdotti minulle, että tee nyt jotain sellaista mistä itse tykkäät. Yllätyin kun minun piti todella alkaa miettiä, että mistä minä OIKEASTI tykkään. En heti siltä istumalta keksinyt mitään mistä tykkäisin. Aika järkyttävää, vai mitä? Niin sitä vain voi käydä
.
Nyt huomasin, että blogistani alkoi tulla velvollisuus. Mitä ihmiset nyt ajattelevat kun se ei kirjoitakaan? Jouduin todella miettimään miksi tätä blogiani kirjoitan. Teenkö tätä velvollisuudesta toisia ihmisiä kohtaan vai omaksi ilokseni? Sitten päätin, että joka päivä tätä ei ole pakko kirjoittaa. Minä olen nyt vuorotteluVAPAALLA ja sen täytyy olla aikaa ilman velvollisuuksia.  Joten nyt kirjoittelen silleen harvemmin tai fiilisten mukaan. Onneksi sinä joka luet näitä kookospakinoitani olet ymmärtäväinen minua kohtaan.  :)

Mutta hei, tässä minä nyt kirjoittelen kuitenkin. Nämä muutamat blogivapaa päivät ovat olleet ihan mielenkiintoisia. Sunnuntaina olimme jälleen Jai Jarnamarn Hua Hin - seurakunnassa kokouksessa ja täytyy sanoa, että kyllä siellä ylistys raikuu. Taisin facebookissakin tästä jo kirjoitella. Tykkään kovasti olla tällaisen eläväisen seurakunnan keskellä, jossa on iloa ja riemua, toivoa ja rohkeutta Jeesuksessa. Kokouksen jälkeen hyppäsimme Hondamme päälle ja köröttelimme 28 kilometriä Hua Hinista pohjoiseen Cha Amiin, jossa tapasimme Karhulan Helluntaiseurakunnan entisen pastorin Antti Jääskeläisen. Antin isä on asunut Thaimaassa 6-7-vuotta ja asuu tällä hetkellä Cha Amissa omassa pikkutalossaan gekkoliskoineen ja pikkumuurahaisineen päivineen. Oman telttasaunankin hän on tontillensa rakentanut ja sainpa minäkin käydä pikaisissa löylyissä siellä.

Antti vei meidät kävelylle rantakadulle joka olikin hieno alue. Odotin samanlaista katua Hua Hinissakin, mutta eihän täällä ole sellaista. Tosi vilkas pääkatu harvoine virallisine ylityspaikkoineen eristää ranta-alueen muusta kaupungista. Cha Amissa katu kulkee ihan rannan tuntumassa ja sen varrella on mitä moninaisempia myyntikojuja. Etupäässä ruokakojuja ja sitten vähän parempia ravinteleita. Istahdimme syömään yhteen alkuperäiseen kuppilaan ja ruoka oli tosi hyvää ja makuja ja puhtia riitti. Tuo puhti onkin asia, johon vaan pitää tottua. Maassa maan tavalla. Olemmekin ihmetelleet täällä, että miksi suomalaiset tilaavat lähes tulkoot nakit/ranskalaiset-linjan sapuskoja täällä kun tarjolla on mitä mahtavampia thailaisia makuelämyksiä. Eilen kävimme uudessa paikassa syömässä tuossa kävelymatkan päässä ja tilasimme inkiväärikanaa ja valkosipulipossua ja papaijasalaattia, joka on mukavan tulista. Nam, nam. Oli herkkua! Jälkiruualle kävelimme taas ruokatorille ja söimme yhdessä viiden jäätelöpallon annoksen. Siinä oli vanilja-, suklaa-, lime-, suklaamuro- ja sateenkaarijäätelöä. jossa oli eri värejä. Mitä lienee olleetkaan. Mutta hyvää oli. Sitten olikin hyvä kävellä asunnolle nukkumaan.

Tänä aamuna kävin taas salilla tai siinä kuntokatoksessa. Minun lemppariksi on muodostunut juoksumatto. Eilen ja tänä aamuna pistelin menemään puolituntia molempina päivinä pienellä vastuksellakin. Sitten jalkaprässiä ja käsijuttuja. Pikkuhiljaa tässä edetään.

Kymmeneltä olin Varikolla Hua Hinin Suomi-motoristien tapaamisessa, jossa päätettiin tehdä "moporetki" etelään. Tuonne viiden sadan kilometrin päähän ja matka kestäsi neljä päivää. On se aikamoinen matka ajella pikkuskootterilla, mutta onneksi matkavauhti ei ole kuin 60-70 km tunnissa ja ajorupeamat sellaiset viisikymmentä kilometriä kerrallaan, jonka jälkeen tauko. Nämä ovat aika kovia reissaamaan täällä. Olivat jossain vaiheessa käyneet Kwai-joella saakka. Tuolla lähellä Burman tai nykyisin Myanmarin rajaa. Tuleekin mielenkiintoinen retki. On vain sellainen tunne, että tulee omaa bemaria ikävä. Sekun on tehty pitkille matkoille ja kulkee tiellä kuin juna. Skootterilla on välillä sellainen tunne, että tuuli vie mennessään.

Ensi sunnuntaina klo 7 hyppäämme Varikolla minibussiin ja huristelemme Bangkokiin moottoripyörämessuille ja saattaa olla että tapaamme siellä Markkasen Markun, joka on seikkaillut täällä Thaimaassa ja muuallakin jo kuukausia. Hän osallistui aikanaa yhteen Selviytyjät- sarjaankin. En muista miten hänen siinä kävi. Täytyy kysyä jos nähdään. Markku ja vaimonsa olivat yhtenä kesänä meidän avioliittoleiriryhmässämme ja sieltä opimme heitä paremmin tuntemaan. Mielenkiintoisia aikoja edessä.

Mutta nyt taidan laittaa sulkakynäni taas laatikkoon ja palataan asiaan taas kun inspiraatio iskee! Siunauksia vaan täältä taas! PS. Lämpötila on nyt +29 astetta ja hiki valuu. Ovat luvanneet lähipäiviksi tänne sellaista +32 astetta, joten mukavaa kun vähän lämpenee. Antti muuten valitteli, että kyllä täällä Thaimaassa yöllä palelee niin, että joutuu vetämään lisää vällyjä niskaan. Hän on juuri kierrellyt moottoripyörällä Intiaa vuoden verran. On isä ja poika samaa heimoa tässäkin mielessä. Nyt tuo mumma yhdisti Skypellä Tampereelle Annin huusholliin, joten menempä kuulolle.

KUNTOSALIA JA HIERONTAA 21.1.2015

Tänään päivä alkoi reippaasti. Kello kahdeksalta lampsin tuohon melkein naapuriin kuntosalille. Tässä tuntuu kaikki pienet haaveeni toteutuvan. Kuntossali itse asiassa on todella lähellä, tuossa parin sadan metrin päässä. Ei oikeastaan voi puhua kuntosalista vaan kuntokatoksesta koska se on  ulkotilassa katoksen alla. Kovin keskellä päivää sinne ei kannata mennä kun päivä on kuumimmillaan ja ilmastointia ei tietenkään ole kun ollaan katoksessa.  Aamu on parasta aikaa. Meitä oli siellä kymmenisen henkeä ja laitteet ovat keskinkertaisia, mutta käyttökelpoisia, joten treenaaminen kyllä sujuu jos sitä haluaa. Siellä meni puolitoista tuntia, jonka jälkeen alkoi olemuksessa tuntua. Sitten oli hyvä lopettaa. Ei ekalla kerralla liikaa, ettei vedä itseään heti piippuun. Venyttelyt ja sitten suihkuun ja hierontaan.

Rogerin vaimo tuli taas asunnollemme ja otti meidät käsittelyynsä.Täytyy sanoa, että olen ylen ihastunut thaihierontaan. Moneen vuoteen en ole saanut sellaista käsittelyä kuin nyt kahdella kerralla olen saanut. En todellakaan tiennyt kuinka paljon kipeitä paikkoja minulla on. Mielenkiintoista on, että viime kerralla löytyneet kipeät paikat eivät enää olleetkaan kipeitä. Kyhmyt kyllä löytyivät, mutta kivuliaita ne eivät enää olleet. Sanoin on vaikea kuvata kuinka hieronta tapahtuu, mutta olen todella innoissani siitä. Ehkä kokeilen kotona jotain juttuja, katsotaan.

Juteltiin hierojan kanssa kaikenlaista. Heillä oli ollut viime sunnuntaina hyvä kokous kirkollansa. Sali oli ollut ihan täysi ja yksi ihminen oli antanut elämänsä Jeesukselle ja toinenkin kyseli elämän tiestä. Tuon toisen isä on temppelissä tällä hetkellä ja henkilö oli kysellyt, että voiko hän tulla uskoon, jos hän käy huolehtimassa isästään buddhalaisessa temppelissä. Vastaus oli, että ilman muuta isästä pitää huolehtia ja nyt vielä suuremmalla syyllä kun ollaan uskossa. Ei kuitenkaan pidä alkaa palvoa niitä kuvia mitä siellä on. Tämä on sama menetelmä kuin Jeesuksellakin oli. Muistan kun tulin uskoon, meille opetettiin kuinka tuli erottautua maailmasta ja niin monet sitten tekivätkin ja katkaisivat kaikki suhteensa entisiin ystäviinsä jne. Jeesus ei tehnyt näin. Hän eli syntisten keskellä ja Häntä sanottiinkin syntisten ystäväksi. Hän oli syntisten keskellä, mutta ei yhtynyt heidän syntiinsä. Hän oli myös erottautunut maailmasta, mutta se oli sydämen erottautumista. Ei Jumala ole tarkoittanut meitä elämään elämäämme luostarissa vaan ihmisten keskellä, joita varten Jeesus tänne maailmaan tulikin. Meidän tehtävämme on olla maan suola ja jos sujola on jatkuvasti purkissa niin se ei voi tehdä tehtäväänsä. Suola saa janoiseksi ja meidän tehtävämme suolana on saada ihmiset janoamaan Jeesusta.

Hierojamme kertoi myös, että Pohjois-Thaimaassa on seurakuntia, jotka elävät aika villisti. Ovat aika liberaaleja ja käyttävät alkoholia ja tupakkaa ja erovat ja menevät uusiin naimisiin jne. Jokin aika siellä oli maanjäristys, jota ei ole koskaan aikaisemmin ollut ja ihmiset pelästyivät. He ymmärsivät, että Jeesus on tulossa pian takaisin ja on tehtävä muutos. Jossain siellä oli myös erään rikkaan, taiteellisen miehen rakennuttama hieno temppeli, jota kaikki ihailivat, Maanjäristyksen aikana temppeli sortui 90 prosenttisesti maan tasalle. Jumala näytti kuka on Herra talossa. Surinissa ja Buriramissa on tullut paljon ihmisiä uskoon, jonkun kansainvälisen evankelista missioissa, joissa on ollut mukana useampia seurakuntia. Täällä tuntuu olevan herätystä vähän joka paikassa. Kunpa meillekin syttyisi Suomeen kunnon herätys, jollaista ei ole ollut sitten Niilo Yli-Vainion.

Uskon kuitenkin, että tulemme vielä näkemään herätyksen keskellämme. Jumala ei kauaa katsele sitä jumalatonta menoa mikä alkaa yhä enemmän vallata maatamme ja jopa kirkkoamme. Hän ei siedä syntiä, mutta onneksi rakastaa syntistä ihmistä, jonka haluaa pelastaa.

Minulla on sellainen olo, että tämä matka saa aikaan jotain sellaista minun sydämessäni joka alkaa kantaa satoa Taavetissa. Me tarvitsemme seurakuntaamme uutta avoimuutta ottaa uusia asioita vastaan ja mennä rohkeasti Jumalan kanssa eteenpäin. Hän on uutta luova Jumala ja sitä Hän haluaa tehdä meilläkin. Vanhuksen (yli 80-vuotias) nuoruus voi uudistua kuin kotkan. Halleluja!

Kohta pitäisi taas lähteä ruokaa etsimään. Onneksi vatsaongelma hellitti ja nyt voi taas syödä vapaasti. Kiitos muistamisestanne! Raxu on vielä hierojan käsittelyssä ja minä tässä kirjoittelen tätä blogiani The Bellamy Brothers soittelee tuossa taustalla hengellistä kantria, joka luo tähän kirjoitushommaan mukavaa tatsia.

Palaillaan taas asiaan. Tässä päivän sana: Hoong ook kamlang = kuntosali

Siunaukset!

VATSAA JA YLISTYSTÄ 19.1. 2015

Yö meni vähän niin ja näin. Vatsa alkoi kiukuttelemaan sitten enemmänkin ja sain juosta yöllä kaksi kertaa vessassa ja aamulla rumpa senkuin jatkui. Päiväsuunnitelma meni uusiksi kun suunnittelin käydä läheiseen kuntosaliin tutustumassa, mutta täytynee tehdä se huomenna. Olenkin löhönnyt asunnolla koko päivän ja editoinut videoita, joita otin seurakuntakäynneillämme ja juossut vessassa. Vettä on mennyt useimpia pullollisia. Raxu lähti aamulla asioilleen Varikolle, jossa häntä odottikin yllätystulkkauskeikka. Samalla reissulla hän poikkesi San Paolo Hua Hin Hospitalissa kyselemässä tulkkausjuttuja. Saa nähdä poikiiko se mitään. Iltapäivällä hän palasi ja toi minulle yougurttia ja valkosipulia, joka on erittäin hyvä pöpöjentappaja. Popsin kolme kynttä sellaisenaan ja yougurttia päälle. Toisaalta, jos mahaongelma olisi ollut jonkin pöpön aiheuttama niin se olisi ilmennyt jo eilen paljon pahempana. Jouduin eilen jazzillassa käymään vessassa ja sen jälkeen ei ollut ongelmia vasta kun silloin aamuyöllä. Jos pöpöstä olisi ollut kyse niin vatsa olisi räjähtänyt kyllä kunnolla.

Raxu kävi kääntymässä ja lähti saman tien eteenpäin. Kyseli minuakin mukaan ja olin kahden vaiheilla lähteäkö vai ei, mutta päätin jäädä varmuuden vuoksi asunnolle. Nyt olotila on kyllä ollut ihan normaali, joten olisin voinut ihan hyvin vaikka lähteäkin.

Seurakunnat ovat olleet ihan mielenkiintoisia. Silmiinpistävää on se ilo ja välittömyys, joka uskovissa loistaa. Kokoukset ovat erilaisia, mutta omalla tavallaan eläviä. Full Gospel Church on hieman traditionaalisempi lauluineen ja ylistyksineen ja Jaisamarn Church taas tällainen ns. uusi seurakunta uusine ylistyslauluineen. Kummassakin on ihan hyvä ilmapiiri ja kotoisa olo, ainakin minulla.

Joku voi nyt sanoa, että hei Esa, mehän ollaan suomalaisia. Ei meille tuollainen sovi. Tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä. Kun olin Nastolassa aikanani pastorina niin, joku huomautti minulle kun lauloimme ylkkälauluja, että muista, että me ollaan Hämeessä. Kaipa minä sen nyt muistin. Olen kuitenkin hiljalleen tullut siihen tulokseen, että ollaan me mistä päin maailmaa tai paikkakuntaa tahansa niin ylistyslaulut sopivat kaikille. Ja ilo sopii kaikille. Uskon vahvasti, että Jumala on vapauttanut meidät niistä hämäläisyyden, savolaisuuden, kymiläisyyden, karjalaisuuden, pohjalaisuuden jne huonoista puolista. Emme ole enää vain jotain edellä mainittuja vaan olemme Taivaan maan kansalaisia ja Jumalan perheväkeä. Kun katsomme kuvaa taivaasta niin löydämme sieltä pelkkää ylistystä, palvontaa, kunnioitusta ja iloakin. Sanankin mukaan Jumalan valtakunta on vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Ylistys kuuluu oikeaan Jumalasuhteeseen. Taivaassa ei lauleta, että "Minä kurja mato matkamies maan (taivaan) tai kuinka raskasta tämä vaellus täällä maan päällä on. Taivas on täynnä ylistyksen pauhua, joten on aika meidänkin totutella siihen täällä alhaalla. Olen nyt vähän kriittinen, anteeksi.

Olimme 90-luvulla pastoriporukan kanssa Lontoossa ja kävimme tutustumassa erilaisiin seurakuntiin siellä. Elimme silloin tätä ns. Toronton herätyksen aikaa. Kävimme Kensigton Templessä, Kingsway Christian Centerissä, joka on erityisesti mustien seurakunta, St. Andrew`n anglikaaniseurakunnassa, jonka johtajana oli tunnettu kirkkoherra David Pytches. Tämä seurakunta oli toinen tunnettu anglikaaniseurakunta lontoolaisen HolyTrinity Bromptonin lisäksi, joka tuli tunnetuksi tästä herätyksestä. Juttelimme kerran siitä miksi kokoukset täällä Englannissa ovat niin voimallisia ja uskonhenkisiä, verrattuna meidän suomalaisten kokouksiin  kotona. Jotkut tulivat siihen tulokseen (minä mukaan lukien), että meidän laulumme ovat usein elämästä kertovia lauluja. Ne ovat kuin pieniä tarinoita siitä kuinka selviän arjen tuiskuissa (nyt Suomessa kirjaimellisesti) ja eivät aina kosketa laulajaa mitenkään. Ei ainakaan minua! Englannissa taas kokouslaulut ovat etupäässä ylistyslauluja (ei kaikissa srk:ssa tietenkään) mutta näissä ainakin missä kävimme ja ylistyslaulut ovat usein jo itsessään rukousta. Sanotaankin, että ylistys ja palvonta ovat rukouksen korkein muoto, joten näiden seurakuntien kokoukset ovat täynnä rukousta. Lisäksi ylistyslaulujen sisältö korottaa Jeesusta. Ne ovat kuin rakkauslauluja Hänelle. Kun kokouksen alussa lauletaan rakkauslaulua Jeesukselle niin kyllä se ilmapiiriin vaikuttaa. Paholainen ei viihdy siellä missä Jumalan omat sydämestään palvovat Jeesusta. Se pakenee sieltä. Toki on muitakin lauluja kuten esimerkiksi Hengellisessä laulukirjassa, jotka ylistävät Jeesusta ja ne ovatkin lauluja omalla paikallaan ja täysin ylistystä Jeesukselle. Eli minua ei nyt pidä ymmärtää väärin.  Noh, kuka mitenkin, mutta minä rakastan ylistää Jeesusta.

Tällaisia ajatuksia nousi ja paljon muutakin, mutta tähän ei nyt tämän enempää. Kuvia ei ole tänään otettu kun tuo vessan seinä ei ole kovin inspiroiva, mutta ehkä taas myöhemmin. Tuleville päiville on lupailtu yli +30 asteen lämpötiloja, joten kohta alkaa tarkenemaan. Nyt ei ole ollut kuin +27-28 astetta. Mikäs tässä on ollessa. Vuorotteluvapaa on siitä kiva, että ei ole pakollisia velvoitteita mihinkään suuntaa. Kalenteri on edelleen aika tyhjä.

Niin ja Raakelin kanssa liityimme Hua Hinin Suomi-seuran jäseniksi. Nyt minäkin pääsen virallisesti Hua Hinin Suomimotoristien joukkoon. Ei hassumpaa. Hondalla on hyvä huristella ja työllistää sitä enkeliä! Koeta kestää!
Tässä tätä tältä päivältä! Palaillaan asiaan taas uudemman kerran. Kello on täällä nyt 19.30 ja siellä on iltapäivä pitkällä. :)

 PS. Koirat ulvovat taas kilpaa naapurissa. Pitäisiköhän mennä mukaan? Mitähän ne tuumisivat?
PS.2. Raxu palasi juuri äsken ja oli ostanut minulle puoliraakoja banaaneja. Joku pitempään täällä ollut oli tiennyt neuvoa, että ne ovat hyviä vatsatautiin. Hyvä tietää Suomessakin kun kaupan banaanit ovat meilläkin puoliraakoja. Kypsät myydään alennuksella tai heitetään pois. :)