Heräsin tänään kello viisi. Korvatulppien läpi kuului ovenpauketta ja muita ääniä käytävästä. Jotkut talon asukkaat saapuivat jostain. Lienevätkö olleet juhlimassa. Ulkona neljä tai viisi koiraa piti taas omaa konserttiaan ja kukkokin pisti parastaan siihen sekaan. Kävin parvekkeella katsomassa tilannetta ja yksi rätkyttäjä lojui keskellä tietä melkein parvekkeemme alla. Napsautin kolme kertaa sormiani, kun en ihan huutaakaan viitsinyt siihen aikaan aamusta niin koira vilkaisi ylöspäin minuun ja mietti hetkisen ja lönkytteli kadulta viereisen talon katokseen ja vaikeni sillä kertaa. Mutta kyllä täällä elämää riittää. Kun yksi koira vaikenee niin toinen aloittaa jossain muualla. Kuntosalille mennessä matkan varrella on yksi piski, joka meinaa ärhennellä minulle joka kerta kun siitä ohi menen. En ole siitä yleensä moksiskaan, mutta viimeksi en malttanut olla kääntymättä ympäri kun huomasin, että se alkoi taas seuraamaan ja läähätti takanani. Totesin, että nyt kuule....! Se katsoi minuun niskat körmyssä ja kääntyi ympäri. Täällä ei pidä olla koirapelkoa tai muuten tulee hulluksi. Näitä katurakkeja kun piisaa joka lähtöön. Mopolla ajaessa saa olla myös niiden suhteen tarkkana kun ei yhtään tiedä mitä ne milloinkin keksivät. Kuitenkin harva lähtee mopon perään ravaamaan. Minulle ei ole käynyt niin vielä kertaakaan. Mopoja on tässä kaupungissa varmaan miljoona niin olisi siinä jollekin koiralle ravaamista kun pitäisi jokaisen pörpöttimen perään sännätä.. Noh, se koirista.
Liikenteestä olenkin jo muistaakseni maininnut ja etenkin kuorma-autot pitävät täällä aikamoista meteliä joidenkin mopojen lisäksi. Mopojen kohdalla asia on todellinen huumoripaukku. Kun vilkaiset sitä kovaa pörinää pitävää kulkupeliä niin saatatkin nähdä sellaisen ohutrenkaisen pikku vempaimen mennä köröttelevän tietä pitkin. Ääni ja äänilähde eivät ole ollenkaan suhteessa toisiinsa. Ajattelin tänään, että onkohan niillä äänillä tarkoitus pelotella niitä pahoja henkiä pois sen verran älyttömiä ne ovat. Mutta niinkuin Raxu minulle totesi aamulla, että näin tällä puolen maapalloa eletään. Ei siihen Vihavaisen sanomiset ja mielipiteet paljon vaikuta. Maassa maan tavalla, Esa! Tuli samalla mieleen, kuinka joskus Taavetissa parin nuoren Ladakuskin kurvailut Joukolan kentällä tai S-marketin parkkipaikalla ottivat päähän niin nyt on saanut asiaan vähän vertailukohtaa ja voi olla, että Taavetin kylähyvänen onkin kuin jokin taivaallisen rauhan tyyssija kun taas sinne pääsee. Niin se maailma opettaa olemaan tyytyväinen siihen mitä kotona on. Sweet home Taavetti!
Tässä aamulla (klo on nyt kuusi) mietiskelin asiaa, joka nousi eilen esille kun olimme Varikolla ja tapasin niitä vieraita siellä. Yhdelle mieshenkilölle, jonka kanssa juttelimme oli tehty pallolaajennus vähän aikaa sitten. Siinä porukalla jutellessamme kuuntelin toisten kommentteja ja kiinnitin huomioni siihen kevyeen huumoriin, jolla asiaan suhtauduttiin. "Hei ethän sinä vielä kuollutkaan!" -tyylillä. Henkilö pisti itsekin huumorilla: "Sairas, sairaampi, kuollut!" Jäin pohtimaan asiaa. Kysehän on oikeasti todella vakavasta asiasta ja ajattelin, että mitähän tuon huumorin taakse oikeasti kätkeytyy. Asianomaisella henkilöllä liikkui kyllä mielessä vakavammat ajatukset. Näin voisi kuvitella. Mutta miten vaikea niitä on tuoda esille. Kuinkahan moni pohtii yksinäisyydessä asioitansa kun ei ole ketään jolle voisi niitä jakaa. Kavereita on vieressä vaikka kuinka, mutta onko ketään joka ymmärtäisi ja kuuntelisi ja ennen kaikkea olisi luotettava? Me suomalaiset emme ole kovin avointa ja puhuvaista väkeä muuta kuin pikkuisen hiprakassa ja siksi luulen, että monet hukuttavat sisimmät pelkonsa ja huolensa esimerkiksi viinaan. Kuuntelin vuosia sitten autoradiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin nuorta alkoholia käyttävää tyttöä. Hän totesi viisaasti huolista ja ongelmista, että ei niitä voi viinaan hukuttaa kun ne osaavat uida. Seuraavana aamuna ne taas ilkkuvat siinä silmien edessä.
Eilisen juttutuokion seurauksena tulin siihen johtopäätökseen, että täällä tarvittaisiin kuuntelijaa. Kuuntelijaa, jolla olisi aikaa, ymmärrystä, kokemusta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea rakkautta näitä ihmisiä kohtaan täällä.
Lähestyttävyys ei ole meille suomalaisille mitenkään luontaista. Istuin eräänä päivänä Varikon katoksen alla ja juttelin joidenkin kanssa. Sisällä muutamat ihmiset pitivät palaveria ja kun palaveri oli ohi niin väki tuli ulos. Istuin omalla paikallani ja seurasin ihmisiä ja tein jälleen havainnon. En ollut ennen tavannut suurinta osaa heistä ja siinä istuessani huomasin, että muutamat vain vilkaisivat minua ja juttelivat keskenänsä ja lähtivät sitten pikkuhiljaa pois. Niinpä. Minä uutena ihmisenä katselin sivusta ja odottelin, että tuleekohan kukaan tervehtimään minua. Ei tullut. Noh, en minä siitä itseeni ottanut. Olen luonteeltani sellainen, että minä änkeän kyllä itse itseni porukoihin, jos haluan. Mutta ajattelin jotain arempaa ihmistä, joka ei ole niin sosiaalinen kuin itse olen. Jäisikö tällainen ihminen kokonaan yksin ja ulkopuoliseksi? Meillä olisi paljon opittavaa joiltakin muilta kansoilta.
Täällä, jos jossain on yhteisöllisyys kova sana. Meidän suomalaisten tulee olla kuin iso perhe täällä ja toimia sen mukaisesti suhteessa toinen toiseemme. Toivottaa uudet ihmiset kädestä pitäen tervetulleeksi mukaan. Järjestää tutumisiltoja, joissa uuden suomalaiset toivotettaisiin tervetulleiksi perheeseen mukaan. Tutustuttaisiin molemmin puolin ja annettaisiin uusien tuntea, että he ovat yksi (ei yksin) meidän joukossamme. Vertaan tätä yhteisöä täällä eräänlaiseen seurakuntaan jossa vallitsee toinen toistemme kunnioitus ja huomioiminen.
Jaaha, kello tulee seitsemän. Olen valvonut jo kaksi tuntia. Tällaisia ajatuksia on noussut taas mieleeni täällä ollessa ja asioihin ja ihmisiin tutustuessani. Taidan yrittää torkahtaa hetkeksi. Palaillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti