BANGKOK, SUVARNABHUMI AIRPORT 30.3.2015

Nyt tulee tekstiä tässä ajassa. Muutaman tunnin päästä hotellin minibussi vie meidät lentokentälle. Saavuimme eilen lentokenttäbussilla suoraan Hua Hinista. Tällä erää viimeinen yö Thaimaassa on takana.  Seuraava vietetään osittain Dubain lentokentällä. Osittain siksi, että lento Dubaista Lontooseen lähtee 02.50. Kone on jälleen se tuttu Boeing 777-300 ErJet. Lontoossa olen aikataulun mukaan 07.20 paikallista aikaa. Sitten onkin aikaa torkkua kun Norwegian lähtee vasta klo 18.45 Gatwickiltä. Helsingissä olisin aikataulun mukaan klo 23.30. Onneksi ystäväni Jani tulee minut hakemaan ja pääsen hänen kanssaan Kotkaan saakka, jossa olen heillä yötä. Sitten seuraavana päivänä jatkan matkaani Taavettiin Arjan kyydissä, joka hakee minut iltapäivällä.
Raakel jää vielä tänne Bangkokiin. Meille tulee vajaan kuukauden ero. Hän menee täällä kielikurssille ja ehkä Armon kotiin (Lähetysseuran turvakoti odottaville yksinäisille thaiäideille) tekemään jotakin vapaaehtoistyötä.

Jotkut ovat kysyneet, että millä mielin palaan kotiin?  Vastaukseni on ollut, että tunteeni ovat kaksijakoiset.  Toisaalta tiedän hyvin, että kotini, perheeni ja työni on edelleen Suomessa ja että on pakko palata, mutta toisaalta osa minussa jää kaipaamaan Hua Hinia. Ei niinkään itse kaupunkia vaan tapaamiamme ihmisiä. Tänä lyhyenä aikana on syntynyt muutamia ihmissuhteita, joita haluaa pitää yllä jatkossakin. Olen iloinnut niistä suomalaisista, joiden kanssa olemme ehtineet vähän tutustua: Tapsa ja Sinnu, Arska ja Liisa, Riitta ja Pekka, Raija ja Reijo ja Eero ja Paula. Olisi vielä muitakin joihin olisi ollut ilo tutustua paremmin, mutta aika ei sitä sallinut. Lisäksi olemme saaneet paikallisesta Jai Samarn- seurakunnasta kaksi uutta ystäväpariskuntaa: Roger ja Phanatphon ja David ja Pamela, joista olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin. Lisäksi Chiang Raissa on nyt pastori Suraphong ja hänen ihana perheensä. Sinnekin voimme mennä vierailemaan milloin vain. Etelässä ovat Milka ja Jay, jotka myöskin ottavat meidät mielellään vastaan. Mainitsinkin aikaisemmin, että on hienoa kuulua Jumalan perheeseen. Menet minne vain niin aina löydät itsellesi kodin kun löydät eläviä uskovia.

Joku kysyi myös, että miten on, tuletko vielä takaisin? Siihen täytyy vastata, että en tiedä. Tulevaisuus on siltä osin aivan auki, mutta mahdollisuutta tulla takaisin ei ole mitenkään suljettu pois. Koen itse, että vaatii ehkä hetkisen aikaa sulatella matkan antia ja sen nostamia tuntemuksia. Usein vasta jälkikäteen alkaa ymmärtää asioiden merkitystä ja niin varmasti tulee käymään tässäkin. Olen nähnyt myös sen tarpeen, joka esimerkiksi suomalaisilla on kuulla evankeliumi ja saada itselleen rinnalla kulkija. Muutama ihminen jää sydämelleni voimakkaasti ja tulen rukoilemaan heidän puolestaan. Kävi ilmi, että yllättävän monella on jonkinlainen hengellinen tausta. Aika usealla se on jossain kirkon herätysliikkeessä. Eli tietoa ja kokemusta hengellisistä asioista on. Kokemus vain voi olla kivulias ja kipeäkin. Mutta usko on kuitenkin jollain tavoin säilynyt. Ehkä nämä ovat asioita, joiden takia jää kaipaus tulla takaisin pidemmäksi aikaa. Kolmessa kuukaudessa ehdit nipin napin oppia tuntemaan ihmisiä vain pintapuolisesti. Siksi tarvittaisiin pysyvämpää paikalla oloa. Jätän nämä asiat nyt Isän käteen ja Hänen johdatukseen.

Mitäs sitten kotona? Palaan jonkin verran muuttuneeseen tilanteeseen. Ystäväseurakunnan pastoripariskunta Roberto ja Annamari Brandao ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle ja tilalle on tullut uusi pastoripariskunta. Olen heidätkin tavannut, joten ei tarvitse ihan alusta tutustua. Brandaojen lähtö oli minulle suuri yllätys ja myös pettymys. Koin, että meidän välillemme oli syntynyt hyvä yhteishenki ja myös hyvä yhteistyö ja ystävyys. Oli kuin olisin menettänyt läheiseni. Vieläkin joskus kuin ajattelen asiaa koen haikeutta sisimmässäni. Olen kuitenkin muistutellut itselleni, että he ovat Jumalan ihmisiä ei minun, joten minun on vain päästettävä heistä irti ja laskettava heidän lentämään sydämestäni Jumalan suunnitelmissa. Olen kokenut tämän tunteen kaksi kertaa aikaisemminkin. Se on luovuttamista.

Paljon on uusia ajatuksia noussut tämän matkan aikana niin seurakunnan, oman elämäni kuin myös avioliittomme suhteen. Kaikilla näillä alueilla haluan tehdä muutoksia, jos vain Herra auttaa niissä. Tässä blogissa ei niitä voi alkaa jakaa eikä aika eikä tila riittäisi niitä käsittelemään. Ehkä ne ajallaan sitten näkyvät ja puhuvat puolestaan. Nyt päättelen tällä kertaa tähän. Katsotaan miten kotiin palattuani jatkan tätä vai oliko se sitten tässä. Aika näyttäköön. Puolentoista tunnin päästä lähdemme kentälle. Thaimaa vaikenee nyt. Muistakaa rukouksin.

KUNINKAAN ÄIDIN KESÄPALATSILLA JA DOITUNG 22.3.2015

Tässä taas jatkoa edelliseen. Maanantaina lähdimmekin vähän pitemmälle matkalle. Surphong ja Benji lähtivät meitä käyttämään noin sadan kilometrin päässä olevalla kuninkaan äidin kesäpalatsilla. Ajoimme lähelle Myanmarin rajaa vuoriseudulle. Kuuluisalle unikkoaluelle Kultaiselle kolmiolle ei olisi enää ollut kuin toiset sata kilometriä. Kultainen kolmio tunnetaan Thaimaan, Burman ja Laosin rajan tuntumassa olevana alueena, jossa on vuosikymmenien ajan kasvatettu salaa unikkoa, jonka siemenistä saadaan opiumia, tuota kovaa huumetta, joka on riivannut kaukoitää vuosisatojen ajan. Ja tietysti muutakin maailmaa. Matka kesäpalatsille kulki vuoren rinnettä ja tiessä riitti mutkia ihan kotitarpeiksi. Vuoren päällä sijaitsee myös kuninkaan äidin alkuunpanema projekti Doitung. Tämä projekti pitää sisällään tehdasalueen, jossa on käsinkutomo, paperitehdas, jossa paperi tehdään käsin ja myös keramiikkatehdas, jossa valmistetaan kuppeja, ruukkuja ja jopa patsaita. Mielenkiintoista on, että kutomoprojektia on ollut aloittamassa ja johtamassa suomalainen Marianne Järvinen. Hänet tapasimme edellisenä päivänä seurakunnan kokouksessa. Marianne oli meitä vastassa ja opasti meitä alueella.

Tehdaskierroksen jälkeen jatkoimme vielä matkaamme ylemmäs vuorelle ja siellä olikin varsinainen keskuspaikka, jossa oli Doitungin lifestyle-kauppa, jossa oli myytävänä projektin tuotteita. Lisäksi oli ravintoloita ja muita pikku myymälöitä. Mielenkiintoinen paikka oli kuninkaallisen perheen elämänvaiheita ja saavutuksia esittelevä näyttely. Kiersimme sen läpi ja sekin vaikutti minuun syvästi. En tiedä mistä, johtuu, mutta olen aina tuntenut syvää myötätuntoa ja kunnioitusta Thaimaan kuningasta kohtaan. Jo pelkästään se, että näen hänen kuvansa herättää minussa hyviä tunteita. Jotenkin jo hänen kasvoistaan loistaa jonkinlainen hyvyys. Hassua tuntea näin vaikka en ole tietenkään koskaan häntä tavannut. Hän on maailman pisimpään hallinnut monarkki ja myös rikkain sellainen. Kansa arvostaa häntä syvästi ja taitaa jopa palvoa häntä. Hän on tehnyt paljon hyvää tälle maalle ja kansalle.

Seuraavaksi jatkoimme Raxun kanssa kahdestaan mäkeä ylös kuninkaan äidin kesäpalatsille, joka on suuri sveitsiläistyylinen palatsi. Kuninkaan äiti asui useita vuosia Sveitsissä ja kuningaskin oleskeli siellä paljon. Perhe piti Sveitsistä paljon ja siksi tästä palatsistakin haluttiin sveitsiläistyylinen. Saimme kiertää osassa palatsia ja se osoittautui tosi vaatimattomaksi sisätiloiltaan kuin kalusteiltaankin. Kaikenlainen pröystäily ja rumeluurit puuttuivat tyystin. Kuistin ikkunan läpi saimme kurkistaa kuninkaan äidin makuu- ja työhuoneeseen, jotka nekin olivat todella vaatimattomia. Työpöydän alla oli proosallisesti muovilaatikko, jossa oli joitain tarvikkeita. Mitä ne olivat jäi epäselväksi. Kuistilta oli upea näköala alas puutarhaan, joka on osa Doitungin projektia. Projekti tähtää näiden pohjoisen ihmisten kouluttamiseen ja työelämään sopeuttamiseen, koska monilla heistä ei ole ammattia ja elannon mahdollisuuksia muualla kuin huumeteollisuudessa Kultaisen kolmion alueella. Siksi kuninkaan äiti oli aloittanut tämän hienon ja hyvän projektin täällä pohjoisessa. Facebookissa on taas lisää kuvia täältäkin. Marianne opasti meitä hienosti ja sitten olikin Chiang Raihin lähdön aika.

 Seuraavana aamuna bussin keula suuntasi taas takaisin kohti Bangkokia ja minibussi sitten siitä eteenpäin. Mutta matkoistahan olen jo kirjoitellut aikaisemmin.
Viimeinen viikko täällä alkaa ja ensi sunnuntaina lentokenttäbussi vie meidät taas Bangkokiin. Mutta vielä ehtii tulla tapahtumia vastaan, joten ei laiteta vielä pistettä tälle blogille vaikka nyt pisteen laitankin tähän. Palaillaan!

POHJOISEN MATKAN KOKEMUKSIA LISÄÄ 22.3.2015

Meidän "kuistiamme" raamattukoululla.

Pastori Suraphong ja Raxu

Raamattukoululla oli hyvä majoittua. Oli tilaa ja viileä huoneisto. Talo oli rakennettu tosi viisaasti kun ikkunoissa oli hyönteisverkot joten niitä pystyi pitämään päivällä auki, jolloin syntyi mukava läpiveto, joka riitti pitämään tilat mukavan oloisina päivälläkin. Kun vielä laittoi katossa olevat tuulettimet pyörimään niin ilma kiersi mukavasti. Tosin totesimme, että sää oli siellä paljon viileämpi kuin täällä. Illalla oli lähellä ettei alkanut viluttamaan.

Isäntäväki oli tosi vieraanvaraista. Lauantaina saimme oppaaksemme Benjin, Suraphongin tyttären, joka puhui myös hyvää englantia. Kävimme ostamassa meikäläiselle uudet housut, kun vanhat olivat saaneet jostain minibussin oven lukosta rasvaa punttiinsa. Reissussa rähjääntyy, sanotaan. Nyt oli kuitenkiin uudet siistit housut ostettu ja suunnistettiin valokuvaliikkeeseen. Raxu teetti muutamista i podin kuvista paperiversiot, joita oli kiva näyttää sunnuntaina seurakunnassa. Kuvissa oli Aarno ja Raili sekä Raxun veli ja sisko ja heidän lapsiaan sekä tietysti meidän perheemme. Myös minun vanhemmistani oli kuva.Valokuvat olivat kysyttyjä ja niiden tutkijoita riitti melkein jonoksi asti. Siellä tapasimmekin monta vanhempaa seurakuntalaista, jotka muistivat Aarnon ja Railin. Mielenkiintoinen kohtaaminen oli kun Raxu tapasi lapsuudestaan tutun kotiapulaisen Shaiarunin, joka nyt on tietysti jo harmaapäinen vanhus. Täytyy sanoa että nämä kohtaamiset vaikuttivat minuun syvästi. Oli upeaa tavata ihmisiä, jotka ovat olleet silloin Salmenkivien elämässä kun Raxu oli seitsemän vuotias. Nämä ihmiset ovat olleet merkittävä osa myös Raakelin elämää.
Jaoimme Raxun kanssa terveisemme seurakunnalle ja azaan Suraphong innostui muistelemaan nuoruuttaan ja vaiheitaan kun hän oli Aarno-vaarin oppipoikana. Hän siirsi varsinaisen opetusaiheensa seuraavaan kokoukseen, mutta liitti muisteloonsa myös opettavaisia kohtia.

Kokouksen jälkeen lähdettiin ajamaan hienoon Sing-olutyhtiön paikkaan, jossa oli tarkoitus ruokailla. Alue on pikkuisen sivussa Chiang Rain keskustasta ja se on rakennettu laajalle monen hehtaarin alueelle. Aluetta hallitsevat laajat teeviljelmät ja kukkaistutukset. Keskellä aluetta kukkulan laella on hieno ravintola, josta on upeat näkymät ympäri aluetta. Mukana oli Suraphongin perhe ja lisäksi amerikkalainen pariskunta lapsineen. Tämä pariskunta oli auttamassa heitä raamattukoululla. Oli upeaa tutustua heihin kaikkiin. Hieno päivä kertakaikkiaan. 

UPEASTA KOKEMUKSESTA TOISEEN 20.3.2015

Pieni vuoristolainen matkamies maan. Minne lienee matkalla?

Poliiseja piisasi.

Hotelliaamiainen.

Tulipahan ajettua tuk tukillakin. Ihan hirveä kapistus! 

Aitoa itämaista hotellitunnelmaa.

Hotellin ulkoilmakeittiö.

Onpa taas ehtinyt hikeä valua Esan kehossa viime kirjoittamisen jälkeen. Anteeksi vähän brutaali ilmaisuni, mutta tähän säähän todella istuva ilmaus. Nytkin tässä huoneessamme istun ja kirjoittelen tätä blogia ja hikinorot valuvat selkänahassa. Ulkona taitaa olla + 35 astetta varjossa. Että lämpöä täällä piisaa.
Olemme taas olleet jonkinverran reissun päällä kuten jotkut teistä olette facebookista huomanneet. Olimme viime viikonloppuna Pohjois-Thaimaassa Chiang Raissa. Pelkkä matkustaminen sinne ja takaisin on oma seikkailunsa.

Täältä ensin kolme-neljä tuntia mini-bussilla Bangkokiin ja sieltä yö- tai päiväbussilla kaksitoista tuntia Chiang Raihin. Tulee istumista ihan kotitarpeiksi. Onneksi bussit ovat kohtalaisen mukavia ja niissä palvelu pelaa. Takaisin tullessa saimme ihan erityistä kohtelua kun jo matkan alussa autopalvelija punaisessa kultakauluksisessa virkatakissaan jakoi kaikille ensin vesipullot ja sitten pienet rasiat, joissa oli neljää eri sorttia pullan puolta. Sen jälkeen jaettiin kosteuspyyhkeet, että sai puhdistaa sormensa ja vaikka kasvonsa jos halusi. Tämän pienen alkupalan jälkeen oli mukava kääntää selkänoja nukkuma-asentoon ja laittaa sellkänojassa oleva hieroja päälle. Se pyöritteli nystyröitä mukavasti alaselän alueella. Kolmesta TV-ruudusta tuli matkaohjeita, joiden mukaan tekemisestä matkasta tulisi antoisa. Mukana oli kaksi kuljettajaa, jotka vaihtoivat ajovuoroja säännöllisesti. Myös turvaohjeet tulipalon ja kolarinkin varalta annettiin TV-ruudun kautta. Oltiin kuin lentokoneessa. Puolilta päivin pysähdytiin puolen tunnin lippuun kuuluvalle aterialle, joka jaettiin pysähtymispaikalla olleen ravintolan taholta. Sitten taas matkaan. Vähän ajan päästä jaettiin taas pullat ja tarjolla oli nyt kahvia tai teetä. Autopalvelija kulki käytävällä tarjottimensa kanssa. Alkumatkan elokuvana oli Star Trek ja toisena leffana vähän myöhemmin Herkules. Elokuvat olivat dubattu thaikielelle, joten kieltä osaamaton sai itse keksiä näyttelijöiden vuorosanat. Niin yritin hetken aikaa tehdäkin ja lopulta jaettiin taas kosteuspyyhkeetkin. Tietysti firman puolesta oli mahdollista käyttää niskatyynyjä ja huopia. Huovat ovat tarpeen varsinkin yöbusseissa kun ilmastointi pitää auton sisätilan jopa liiankin viileänä. Menomatkalla meinasti olla melkein kylmä. Takaisin tullessa jouduimme useamman kerran poliisiratsiaan, jossa poliisit nousivat bussiimme ja tarkastivat matkustajien paperit. Meitä farangeja ei tarkistettu kertaakaan. Noh, mehän olemme Raakelin kanssa niin kiltin näköisiäkin. Etsivät ehkä laittomia maahantulijoita kun Myanmarin ja Laosin rajan tuntumasta oltiin tulossa.

Bangkokissa oltiin sen verran myöhään, että minibussit eivät enää kulkeneet, joten hakeuduttiin hotelliin. Raxu kysyi bussiaseman infosta lähintä halpaa hotellia ja sieltä tarjottiin viemään meidät hotelliin, jossa oli yö 1000 bathia. Pientä vedätyksen makua oli ilmassa kun kyyti oli 150 bathia ja osoittautui tuk tukiksi, mutta me oltiin jo niin väsyneitä, että ei jaksettu enää ajatella asiaa ja suostuttiin tarjoukseen. Hotellille päästiin ja se  osoittautui vanhaksi varmaan viisi-kuusikymmentä luvulla rakennetuksi taloksi. Huone oli vähän nuhjuinen ja vessan pönttökin oli varmaan kuusikymmentälukulainen, mutta kelpasi meille. Ja hyvin nukutti. Aamulla thailainen aaminainen naamaan ja menoksi. Aamiainen koostui riisikakusta ja lisukkeista. Keittiö oli aito ulkoilmakeittiö. Avaimesta piti jättää illalla kahdensadan pathin pantti, jonka kyllä sitten aamulla sai takaisin. Että sellainen pikkuhotelli. Noh, se matkoista. Mennään vielä takaisin Chiang Raihin.

Chiang Rai on siinä mielessä viehättävä kaupunki kun se on vielä niin originaali, alkuperäisen oloinen kaukoidän kaupunki. Silmiini pisti jo bussissa mennessä, että maalla näkyi paljon enemmän perinteisiä tolppien päälle rakennettuja taloja, joita ei mielestäni täällä etelässä ole enää paljonkaan. Muutamat niistä olivat tosi viehättävän näköisiä.

Pohjoisesta Laosin ja Myanmarin puolelta tuleva metsäpalojen savu oli levinnyt näillekin seuduille ja maisema oli aika harmaa. Useat ihmiset kulkivat hengityssuojaimien kanssa. Thaimaan puolella on peltojen kulottaminen ymmärtääkseni kielletty kun juuri niistä johtuen tuli usein riistäytyy käsistä ja leviää näin kuivana aikana metsiin. Vuorilta sitä on tosi vaikea sammuttaa ja niin palot saavat aika vapaasti siellä mellastaa. Joskus ne sitten leviävät myös maalaiskyliin ja saavat isoa vahinkoa aikaiseksi.

Majoituimme Indochina Bible Training Centerin vierastaloon, josta saimme kolme huonetta käsittävän lukaalin käyttöömme. Ensimmäinen päivä meni puoliksi unessa kun olimme tulleet yöbussilla, joka oli lähtenyt Bangkokista edellisenä iltana puoli yhdeksän maissa. Chiang Raissa olimme aamulla 8.15. Bussi oli kaksikerroksinen ja korkea, joka aiheuttaa sen, että ylhäällä istuvat kokevat osakseen aikamoista huojuntaa. Katselin kanssamatkustajiamme kateellisina kun he vain nukkuivat ja minä valvoin. Niskaongelmien vuoksi autossa pitkään istuminen ei ole kivaa. Täytyy ottaa kotiin päästyä niskajumppaohjeet esille ja aloittaa jumppaaminen ja lihasten vahvistaminen.

Raamattukoulu on mielenkiintoinen paikka. Heillä on siellä vähän vaihdellen kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen opiskelijaa. Raamatuntietouden lisäksi heille opetetaan erilaisia käytännön taitoja myös. Tytöt saavat oppia kauneudenhoidosta ja onpa koululla jopa oma kauneudenhoitola kaupungin keskustassa. Lisäksi opetellaan ompelukaavojen tekoa ja ompelua sekä hiustenleikkuuta. Näin osa oppilaista voi kouluttautua jopa ammattiin. Osa opiskelijoista tulee Laosin puolelta maalaiskylistä ja heillä ei ole mahdollisuutta saada muuten ammatillista koulutusta. Yksi näistä Laosista tulleita tytöistä halusi jutella Raakelin kanssa ja kertoi, että hän oli ollut jo lapsesta saakka uskossa ja kertoi, että he vielä jokin aika sitten joutuivat kokoontumaan metsässä kommunistien pelossa. Nyt heillä oli siellä vapaus toimia. Oli muutenkin liikuttavaa ja joskus vähän vaikeaakin ottaa vastaan sitä kunnioitusta, jota nämä nuoret osoittivat meitä vanhempia kohtaan. Kun aamulla oppilaat toivat meille aamupalan huoneeseemme niin tytöt eivät oikein tienneet miten olisivat olleet meidän edessämme. Hyvin kumarassa meidät ohitettiin ja joskus tuntui kuin olisin ollut kuningas, vaikka en tietysti olekkaan.  Idässä hyviin tapoihin kuuluu vanhemman ihmisen kunnioitus ja nuoremman ihmisen pää ei saisi olla vanhemman ihmisen pään yläpuolella. Tietysti vain silloin kun toinen ohitetaan esimerkiksi läheltä. Tätä meidän länkkäreiden on vaikea joskus ottaa vastaan. Meillä kun tuo toinen toistemme kunnioitus on välillä ihan hakusessa. Varsinkin nuorten kunnioitus vanhempia ja muita auktoriteetteja kohtaan. Meillä saatetaan aukoa päätä ihan miten sattuu vaikka kohteena olisi harmaapää vanhus. Tämä on meille suuri tappio. Nuorilla olisi niin paljon oppimista vanhemmilta ihmisiltä, jos vain pysähdyttäisiin heitä kuulemaan. Lisäksi koululla on oma radiostudio, jossa tehdään radio-ohjelmia sekä kaksikymmentäviisipaikkainen lastenkoti.
Koulun johtajana toimii Raakelin isän oppilaana jo kuusitoistavuotiaana ollut azaan (opettaja) Suraphong, joka paimentaa opiskelijoita kuin isä. Azaan Suraphongilla on viisi lasta ja italialainen vaimo. Oli mukava tavata heitä ja tutustua heihin. Kolme lapsista toimii isän apuna raamattukoululla.

Kun kuuntelin Suraphongin elämäntarinaa, jonka hän kertoi seurakunnassaan niin opin yhä enemmän arvostamaan appivanhempieni työtä Thaimaassa. Kun ajattelen niitä olosuhteita mitkä ovat vallinneet  täällä kuusikymmentäluvulla niin ei voi muuta kuin hattua nostaa sen ajan läheteille. Se on ollut aikamoinen uhritie, jota on jouduttu kulkemaan. Raili ja Aarnokin ovat tulleet tänne kolmen lapsensa kanssa ja mitään valmista ei ole ollut. Lasten koulu on pitänyt aloittaa ihan tyhjästä ja työ on pitänyt aloittaa kielenopiskelun alkeista. Kun nyt katseli raamattukoulua Chiang Raissa ja oli mukana ison seurakunnan (350 jäsentä) kokouksessa niin totesin itsekseni, että ei appivanhempien työ ole hukkaan mennyt. Se kuusitoista vuotias nuori mies, jonka Aarno-vaari otti aikanaan huomaansa ja koulutti ja opetti häntä monin tavoin, on nyt kuusikymmentäyksivuotias kokenut Herran palvelija, joka johtaa raamattukoulua ja toimii ison seurakunnan johtavana pastorina.
Nyt lähden liikenteeseen, mutta jatkan myöhemmin lisää näistä tuntemuksistani.

KIRJOITELMIA 5.3. 2015

Onpa taas tovi vierähtänyt kun viimeksi olen blogini avannut saatikka sitten kirjoittanut mitään. Tässä välissä on tullut jo käytyä Bangkokissakin kuten monet ovat facebookista jo nähneetkin. Kun päivittää yhtäaikaa facebookia ja blogia niin väkisin saattaa tulla samoja asioita molempiin.Siksi en taida paljonkaan nyt Bangkokin reissusta kirjoitella. Viime päivinä olen kuitenkin istunut läppärini ääressä aika paljon. Ilokseni voin todeta, että että olen päässyt taas kirjoittamisen makuun. Olen jo vuosia sitten aloittanut oman tarinani kirjaamisen ja kun aloimme Raakelin kanssa seurustelemaan niin annoin hänelle kuusikymmentä konekirjoitusliuskaa luettavaksi, joten hän pääsi heti jyvälle siitä mitä hänen tuleva miehensä oli nuorena puuhaillut. Paperinippu on lojunut banaanilaatikossa varastossa vuosikausia ja nyt otin sen mukaan kun tänne kauas lähdimme. Nyt viikko sitten sain inspiraation ja aloin sitä kirjoittamaan puhtaaksi ja myös tarkoitus on jatkaa sen kanssa tähän päivään. Kirjoittelin facebookissa niistä kulkukoirista ja nyt olen innostunut kirjoittamaan tarinaa niistä. Se onkin ollut tosi kivaa puuhaa. Siinä on saanut päästää mielikuvituksensa valloilleen ja heittäytyä kulkukoirien maailmaan. Tässähän niitä parvekkeen alla pyörii, isoja ja pieniä. Kirjoittaminen on varmasti se minun vahvin lahjani. Vaikka tykkään kuvaamisesta ja näyttelemisestä tosi paljon niin koen, että kirjoittaminen on se minun paras puoleni. Täällä se nyt sitten puhkesi taas nupustaan. Toivottavasti pystyn kotona arkielämän keskellä keskittymään siihen samalla lailla kuin täällä. Että blogin sijasta olen nyt kirjoitellut tarinoita.

Olemme saaneet taas tutustua uusiin ihmisiin, jotka asuvat tuossa ihan vieressä. Kävimme heidän kanssaan yhtenä iltana syömässä. Oli rattoisa kiva hetki yhdessä. Tänään saatiin kutsu tuonne parinkymmenen kilometrin päähän kylään. Lauantaina olisi tarkoitus mennä. Siellä on kuulema iso talo ja iso uima-allas ja sauna odottamassa meitä. Tällä suomalaisella pariskunnalla on pihallaan myös banaaniviljelmä, jonka satoa saatiin tänään mukaamme kun Raxu oli isäntää tulkkaamassa uima-allasvarustekaupassa. Kohta lähdemme Varikolle ruokailemaan. Siellä on taas suomalaista ruokaa tarjolla. Nyt taitaa olla jotain lihapataa ja perunaa ja muuta hyvää. Saas sitten nähdä.

Meikäläisellä olisi enää kolme ja puoli viikkoa jäljellä täällä. Sitten taas Emirates kiidättää matkalaista kotia kohti. Raxu on hakenut Bangkokiin kielikurssille huhtikuuksi ja palaa takaisin Suomeen 28.4. Täältä alkaa porukka pikkuihiljaa häippästä Suomea kohti. Suomessa aletaan olla keväässä ja täällä kuuma aika on koittamassa, jolloin lämpötila saattaa kohota jopa 36-37 asteeseen. Pikkuisen liikaa. Joku ravintola tuossa meidän Soi 94:llä on jo sulkenut ovensa tältä kaudelta. Muutama meidän tuttumekin on lähdössä tämän kuun lopulla kotiSuomeen. Huomenna on viimeinen karaokeilta tältä keväältä ja Varikon ruokapäiviä ei ole tämän päivän jälkeen kuin yksi. Sielläkin toiminta hiljenee. Onkin jo aika alkaa pakata kimpsuja kasaan. Noh, ei ihan vielä kuitenkaan. Teemme vielä yhden pohjoisen matkan Chiang Raihin, jossa Raxu vietti osan lapsuuttaan. Siellä pastori Suraphong, joka on Raxun isän entisiä raamattukouluoppilaita odottelee meitä.
Tässä tätä ohjelmaa ja kuulumisia taas olikin. Palaillaan asiaan.