PARISUHTEEN KEHITYSKESKUSTELUT

Voi korona minkä teitkään! Uutisista voi kuulla kuinka koronapandemia on saanut aikaan ongelmia perheissä lisääntyneen alkoholinkäytön ja neljän seinän sisällä olemisen takia. En ihmettele yhtään, että ongelmia on alkanut nousta esiin. Olemme olleet niin kiireisiä työelämässämme ja harrastuksissamme, että ihmissuhteita ei ole pahemmin tarvinnut ajatella. Perheissä lapset on kiikutettu aamuisin kouluun tai päiväkotiin, ja vanhemmat ovat jatkaneet siitä työhön. Iltapäivällä on kotiuduttu ja jokainen perheenjäsen on vaipunut omaan kännykämaailmaansa. Eipä siinä paljoa jaksa ihmissuhteita ajatella. Noh, tämä oli nyt vähän liikaakin yksinkertaistettu, mutta jotensakin näin. Yhtäkkiä joudutaan olemaan päivät pitkät yhdessä neljän seinän sisällä. Kuinkas nyt suu pannaan?

Omalla kohdallamme huomasimme vaimoni Raakelin kanssa, että tämä aika toi meillekin haasteita mukanaan. Olemme jo ainakin seitsemän vuoden ajan viettäneet elämää käytännöllisesti katsoen omilla tahoillamme. Joku kerran totesi, että tekin elätte nyt asumuserossa. Noh, ei onneksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun Raakel aloitti tulkkiopiskelut Helsingissä noin sen seitsemän vuotta sitten, hän oli viikot pois kotoa. Valmistumisensa jälkeen töitä löytyi pääasiallisesti pääkaupunkiseudulta, josta sitten löytyi alivuokralaiskämppä ystävättären luota. Niin tämä meidän ”asumuseromme” jatkui ja jatkuu virallisesti vieläkin heti kun mahdollisuus läsnäolotulkkauksiin taas uudelleen avautuu. Nyt ne vähäiset työt mitä on ollut ovat olleet puhelintulkkauksia, jotka voi hoitaa täältä Mäntyharjultakin käsin.

Mutta itse asiaan. Nyt kun olemme olleet kuukauden päivät yhdessä 24/7 niin olemme huomanneet, kuinka haasteellista on jälleen ollut sovittaa kahden ihmisen elämää samojen seinien sisäpuolelle. Erillään olo on tuonut molemmille omia rutiineja ja ajattelutapoja asioista, joten olemme joutuneet nyt istumaan aloillemme ja käymään avioliittoamme ja suhdettamme koskevia kehityskeskusteluja. Keskusteluja siitä mikä ärsyttää toista, mitä odotuksia meillä on toisiamme kohtaan, miten löydämme taas yhteistä säveltä yhdessä oloomme. Joskus jotkut ystävämme ovat sanoneet, että tuollainen elämänvaihehan voi olla vaan hyväksi parisuhteelle, kun näkee toista harvemmin. Silloin se yhdessäolo voi tuntua antoisammalle. Olemme nyt huomanneet, että näin ei välttämättä olekaan. Pitkät erossa olemiset helposti vierottavat aviopuolisot kauemmaksi toisistaan. Totutaan taas olemaan itsenäisesti omillaan ja pikkuhiljaa omaksutaan jälleen omia tapoja toimia eri asioissa. Kun sitten palataan saman katon alle pitemmäksi aikaa, niin huomataan, kuinka kauas on ajauduttu toisistamme. Tässä tilanteessa varmasti kynnys avioeroon madaltuu. Noh, meidän tilanteessamme emme puhu avioeron mahdollisuudesta vaan asioiden rehellisestä kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Myönnän, että on haasteellista paneutua uudessa tilanteessa esiin nousseisiin parisuhteen ongelmiin, koska siinä kysytään rehellisyyttä ja avoimuutta. Isommankin kriisin ainekset ovat nyt esillä, jos asioita ei osata oikein hoitaa.

Se minkä me olemme avioliitossamme nostaneet arvoonsa, on avoin kommunikaatio eli keskustelu ja yleensäkin asioista puhuminen. Myönnän, ettei ole helppoa kuunnella toisen itseäni koskevia purkauksia ja puolustusreaktio nousee helposti esiin. Mutta se vain on kestettävä, koska muuten ei päästä asioiden juurille. Varmaan palautteen saaminen ei tunnut toisestakaan niin kivalle, joten samassa veneessä mennään. Kommunikaatiosta voisi paljonkin kirjoittaa, mutta en aloita tässä nyt mitään luentoa aiheesta.

Yksi asia mikä on myös noussut jälleen selkeästi esiin, on meidän erilaisuutemme ihmisinä. En nyt tarkoita pelkästään miehenä ja naisena olemista vaan erityisesti puhun luonteistamme ja opituista malleistamme, jotka olemme perineet lapsuudestamme. Tapamme suhtautua asioihin on niin erilainen, että siinäkin saatamme olla välillä törmäyskurssilla. Itse olen aika vahva taitelijaluonne ja suhtaudun moniin asioihin helposti liian suurpiirteisesti ja toisesta ihmisestä se voi näyttää välinpitämättömyydelle tai jopa laiskuudelle tai sille etten minä välitä. Vaikka nämä mitkään eivät todellisuudessa pitäisikään paikkaansa niin tapani toimia ja suhtautua asioihin antaa toiselle sellaisen kuvan. Hän tulkitsee suhtautumiseni ja käytökseni oman opitun elämän- ja ajattelumalliin mukaan. Siinä sitten saatetaan törmäillä enemmän tai vähemmän.

Tiedämme kuitenkin, että meidän avioliittomme pohjana on keskinäinen rakkaus ja kunnioitus. Samoin tiedämme, että meidän suhteemme pitää sisällään myös kolmannen persoonan, Jeesuksen. Sanotaankin, että kolmisäikeinen lanka ei katkea. Kun Jeesus on mukana myös aviosuhteessa siunaten ja ymmärrystä, pitkämielisyyttä ja rakkautta jakaen niin avioliitto voi menestyä. Tarvitaan tietenkin myös aviopuolisojen oma tahto pysyä yhdessä ja selvittää ongelmat yhdessä. Aina arkipäivän pyörityksessä ei se rakkaus tunnu elävän, mutta silloin mennään sillä ”tahdon-sanalla”, jonka moni meistä on papin edessä myös maininnut.  Näiden asioiden kanssa sitä nyt täällä  painitaan. Onneksi olemme kokeneet myös edistyneemme.

Kiitos korona minkä teitkään? Heitit meille parisuhdehaasteen. Nyt joudumme todella paneutumaan toinen toisiimme ja itse itseemme uudelleen syvällisellä tasolla. Kun tässä edetään, niin se voi kantaa hyvää hedelmää silloinkin, kun mahdollisuus normaaliin elämään ja erossa asumiseen taas palautuu. Näin mennään tänään meillä! PS. Ensi kesäkuussa tulee 40-vuotta täyteen avioliitossamme, joten voidaan taas todeta, että täydellisiä meistä tulee vasta taivaassa. 

SULAAKO JÄÄVUORI?

Otsikossa kyselen, että sulaako jäävuori. Kun ajattelen aikaamme ennen koronaa niin väistämättä joudun toteamaan kuinka itsekkäiksi ja omahyväisiksi olemme päässeet. Mielensäpahoittajien joukko on kasvanut ja hipiät ovat niin herkistyneet, että jopa mielipiteistä ja ajatuksista voi joutua tutkintaan. Tässä omahyväisyydessä ja oman navan tuijottamisessa ja ideologien sekamelskassa olemme alkaneet kompastelemaan kaiken maailman lillukanvarsiin. Tuntuu, että monet oikein vahtivat, mitä toinen sanoo, että voisi itse pahoittaa mielensä. Miten meistä on tullut niin herkkähipiäisiä? Ehkä siksi, että olemme päässeet kansakuntana niin helpolla. Kaikki on tullut meille kuin Manulle illallinen. Olemme alkaneet pitää hyvinvointia itseisarvona. Itsekkyys on päässyt voitolle elämässämme ja olemme tuijottaneet todella vain omaan napaamme.

Mutta mitenkäs nyt suu pannaan kun maailmaan ilmestyikin lähes näkymätön ötökkä nimeltä Korona? Kuinka ollakaan itsekkyys nosti kuin nostikin taas päätään. Jossain hesalaisessa marketissa asiakkaat jopa tappelivat, että saivat…..mitä? Noh, sitä kuuluisaa vessapaperia! Kauppias joutui rauhoittelemaan tilannetta. Minä, minä,minä! Jotkut uhmaavat viranomaisten ohjeita ja matkustavat Lapin hiihtokeskuksiin, kun minä haluaa! Jotkut eläkeläiset eivät malta pysyä kotonaan, kun se minä, minä ei tykkää. Hei haloo, pysähdytäänpä nyt!

Koronan edessä olemme kaikki samalla viivalla. Niin herrat kuin narritkin. Jopa entinen presidenttimme ja hänen puolisonsa saivat tartunnan. Se ei katso henkilöön. Toivon ja rukoilen, että tämä katastrofi avaa meidän silmämme näkemään kuinka hauraita me kaikki olemme ja kuinka haurasta tämä meidän elämämme on. Toivon, että tämän syvän kriisin keskellä löydämme jälleen todellisen nöyryyden. Nöyryyden, joka syrjäyttää sydämemme kovuuden ja itsekkyyden niin, että lopetamme lillukanvarsissa kompuroimisemme, pikkumaisuutemme, ylpeytemme ja itsekkyytemme ja alamme oikeasti välittämään toisistamme. Emme enää tee turhia tutkintapyyntöjä vain siksi, että juuri minä satuin pahoittamaan mieleni. Opitaan hyväksymään erilaisuutemme, joka on itse asiassa rikkautta. Emme ole toisiamme parempia kukaan. Lähtökohdiltamme olemme kaikki samanlaisia virheitä tekeviä ihmisiä jokainen. Tarvitsemme anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista keskellemme ja toinen toistemme löytämistä uudelleen. Se on todellista yhteisöllisyyttä, jota tämä maailma nyt tällä hetkellä tarvitsee. 

Yhteisöllisyys lähtee aina sydämen muutoksesta kun uskallamme katsoa rehellisesti sisimpäämme ja ymmärrämme oman tilamme. Oman tilan ymmärtämisestä lähtee parannuksen teko. Alkaa muutosprosessi. Ihmiselle itselleen muutoksen aikaansaaminen voi usein olla tekemätön paikka. Tarvitsemme sydämen avartamisleikkauksen, jota kukaan ihminen ei itsessään voi tehdä. Potilas itse ei voi tehdä itselleen sydänleikkausta. Voihan sitä tietysti yrittää, mutta huonosti siinä käy. Tarvitaan sydänkirurgi, joka tietää mitä tehdä. Jeesus Kristus on Kirurgi, joka tietää miten ihmisen hengellinen sydänleikkaus tehdään. Kun Hän saa valtuudet ihmisen elämään niin muutosta alkaa tapahtua. Jo jouluevankeliumissa enkelit tiedottivat paimenille Jumalan tahdon. ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja rauha maassa ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto.” Ensin Kirurgi korjaa ihmisen suhteen Jumalaan ja sitten korjataan ihmisen suhde ihmiseen. Korjauksessa Hän asettaa oman rakkautensa ihmisen sisimpään ja sillä, jumalallisella rakkaudella, ihminen voi oikeasti rakastaa Jumalaa, itseään ja sitten myös lähimmäistään siinä rinnalla. Siitä alkaa syntyä todellinen yhteisöllisyys.

Onneksi kuitenkin on löytynyt niitäkin ihmisiä, jotka tämän kriisin keskellä ovat astuneet toisen rinnalle ja auttavat erilaisissa käytännön asioissa. Se kertoo, että meillä on vielä toivoa. Eli jos on nyt paljon pahaa niin on siinä mukana jotain hyvääkin, joka toivottavasti näkyy sitten joskus vahvempana, kun tämä koko mylläkkä on ohi. Jäävuori on sulamassa. Toivottavasti.

PELOTTAA TAI SITTEN EI

Me elämme nyt erikoista aikaa. Ei koskaan minun elinaikanani ole vielä tällaista aikaa koettu. Valtioiden rajat menevät kiinni, talous horjuu henkitoreissaan, yritykset ovat ahdingossa, koulut menevät kiinni ym. ym. Ja kaikki tämä tapahtuu maailmanlaajuisesti. Pistää kyllä miettimään, että mikä tämän kaiken takana on. Yhtäkkiä maailmaan ilmestyy jokin pikku virus tyhjästä ja sotkee koko maailman tilanteen. Kaikki tuli kuin puskasta. Hyvin nopeassa tahdissa. Nyt monet miettivät tulevaisuutta, joka vaikuttaa aika pelottavalta. Mitähän tuleman pitää?

Niin, pelko. Mitä se on? Olen sitä pohtinut mielessäni. Missä pelko minussa syntyy? Noh, tietenkin minun päässäni. Pelon syntymiseen tai syntymättömyyteen vaikuttaa mielestäni moni asia. Oma menneisyyteni, asenteeni elämään, sisäinen lepo tai levottomuus, mutta myös mielikuvituksen vilkkaus tai päinvastoin. Syitä pelolle on monia muitakin. Koska pelko syntyy omassa päässäni niin voin itse myös vaikuttaa siihen, kuinka se saa minussa valtaa. Asia riippuu siitä mihin asioihin kohdistan ajatukseni. Koronan lisäksi pelon aiheita maailmasta löytyy tuhansia ja taas tuhansia. Jos elämässään haluaa pelätä niin aiheista ei ole pulaa. Terveessä mielessä pelko voi joskus olla hyväksikin sillä se voi estää meitä ryntäämästä vaarojen keskelle ja joskus on viisaampaa paeta joitakin asioita kuin ryhtyä sankariksi. Mutta miten sitten elää ilman vääränlaista pelkoa?

Otetaanpa klassinen esimerkki. Yllättävän monet pelkäävät hämähäkkejä. Hämähäkit Suomessa ovat pieniä ja vaarattomia, mutta aika monet pelkäävät niitä. Oletko koskaan ajatellut, että hämähäkki itse asiassa pelkää sinua tuhat kertaa enemmän kuin sinä sitä. Se on niin pieni, että sinä voisit nujertaa sen sormenpääsi alle ja kuitenkin sinä pelkäät sitä ehkä paniikkiin asti. Pelko syntyy mielikuvista, joita syntyy pääkoppaamme. Jotkut pelkäävät pimeää ja siellä olevia mörköjä. Noh, mitä möröt ovat? Mielikuvituksen tuotetta, jonka ihminen itse synnyttää ajatuksiinsa. Usein möröt ovat suuria ja hirveitä, karvaisia ja torahampaisia hirviöitä, jotka vaanivat meitä pimeissä nurkissa. Mutta entäs jos ne ovatkin pieniä ja vaaleanpunaisia, rusettipäisiä ja kiharatukkaisia pikkutyttöjä, jotka halaavat pimeässä nurkassa mollamaijaansa ja pelkäävät siellä itse pimeää? Molemmat ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta kumpi aiheuttaa pelkoa ja kumpi ei?

Muutin tänne maalle vajaa kaksi vuotta sitten ja kun syksy tuli niin tajusin kuinka totaalisen pimeää täällä voi yöllä olla. Meni jonkin aikaa, että tohdin lähteä säkkipimeään metsään kävelylle. Jos antoi mielikuvitukselle valtaa, niin metsä oli täynnä kaikenlaisia mörköjä, jotka kohta hypähtävät kuusen oksalta suoraan eteeni ja syövät minut suihinsa. Mutta minkälaista siellä oikeasti on? Oikeasti siellä ei ole sen kummempaa kuin päivälläkään. Päivällä en ole koskaan nähnyt yhtään oksalta hyppäävää mörköä, en yhden yhtäkään. Sen sijaan peuroja, jäniksiä, kettuja ja erinäisiä lintuja on kyllä tullut vastaan. Mistä ne möröt tulivat siellä yöllisessä metsässä? Minun päästäni. Kun en nähnyt mitään niin mielikuvitus alkoi lentää. Sen jälkeen saatoin todeta, että se siitä. 

Kun totuin tähän pimeään niin ensimmäisenä pakkasyönä totesin, että pimeässäkin voi olla paljon valoa. Kun nostin katseeni ylös niin mitä näinkään? Tuhansia ja tuhansia tähtiä. Valopisteitä koko taivaankansi täynnä. Eikä ollut enää pelkoa. Tilalla oli rauha ja suuri ihastus siitä mitä näin. Näin universumin. Jumalan suuret teot. Kaukaiset planeetat, jotka tuikkivat yläpuolellani. Tajusin myös, että en minä ole täällä yksin. Olen suuren Luojan ja Taivaallisen Isäni sylissä koko ajan. Korona riehuu ympärillä ja ihmiset panikoivat vessapaperin perässä ja pelkäävät mikä maan piiriä kohtaa, mutta minä lepään täällä Isän sylissä ja olen turvassa. Pääkopassa ei jyllää mielikuvituksen peikot vaan siellä on Jumalan läsnäolon tuoma rauha. Maailma järkkyy, mutta minä seison Kristus-kalliolla enkä horju.Tässäkin pimeässä maailmanajassa, johon yllättäen jouduimme, on paljon valoa, kun vain sen näemme. Tuo valo on Kristus. 

Pelko tulee myös siitä, että emme näe tulevaisuuteen. Alamme etukäteen murehtimaan asioista, joita ei ehkä tulekaan. Pelko ja murehtiminen kulkevat käsi kädessä. Katsotaanpa mitä murehtiminen on. Poimin muutaman kohdan joskus pitämästäni saarnasta.

Murehtiminen on:

1.       Epäluottamuslause Jumalaa kohtaan. Kun murehdimme tulevaisuudesta niin me emme tosiasiassa silloin luota Jumalaan

2.       Synnillistä, koska se tuottaa juuri tätä pelkoa, josta puhuimme.

3.       Sairaus, joka aiheuttaa toisia sairauksia.

4.       Lainattu ongelma, jota ei voida maksaa takaisin.

5.       Asioiden hautomista. Asioiden, jotka eivät ehkä koskaan tapahdu kuitenkaan.

6.       Itse tehty ongelma, joka on surua ja jopa kuolemaa.

7.       Taakka, joka on lainattu huomiselta tai siltä jonka pitäisi se kantaa.

8.       Paino, joka tappaa liian aikaisin.

9.       Haudankaivaja, jolla ei ole myötätuntoa.

10.   Itsemurha, henkinen ja psyykkinen

11.   Tarpeetonta, se vie aikaa, joka tulisi käyttää hyödyllisiin ja arvokkaisiin asioihin.

12.   Rosvo, joka varastaa uskon, rauhan ja luottamuksen Taivaallisen Isän uskollisuuteen.

13.   Kompastuskivi toisille ihmisille.

14.   Huolehtimista tyhjästä, siitä mikä uskon silmin katsottaessa ei ole mitään tänään ja vielä vähemmän huomenna.

15.   Ennenaikainen ongelma, joka harvoin tulee Jumalaan luottavalle.

16.   Piina, joka estää siunauksen tulemisen.

17.   Orpona elämistä ilman Taivaallista Isää

18.   Rikos Jumalaa, ihmistä, luontoa ja parempaa ajattelua kohtaan.

19.   Hengellistä julmuutta itseä ja toisia kohtaan.

20.   Järjettömyyttä, sitä minkä tulee tapahtua ei voida pysäyttää huolehtimalla ja murehtimalla ja ellei se tapahdu, ei ole mitään murehtimista.

Minulla on tämä huoneentauluna itselläni. Pohditaan näitä kohdallamme sillä ei ole syytä vääränlaiseen pelkoon ja paniikkiin. Taivaallisella Isällä on viimeinen sana kaikkiin ihmiselämän asioihin. Myös tähän. 

JUMALAN HUUMORINTAJUA

Tervehdys!
Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Monesti me ihmiset teemme hienoja suunnitelmiamme voidaksemme vain lopulta todeta, että pieleen meni. Itse tajusin tässä muutama vuosi sitten, että minun suunnitelmani eivät useinkaan mene Jumalan suunnitelmien mukaan. Ehkä sinäkin olet sen huomannut. Vuosia sitten hyvin lyhyellä aikavälillä sain viideltä eri ihmiseltä saman profetian. Nämä ihmiset eivät tienneet toisistaan ja toivat sanomansa minulle eri aikoina. Eli eivät olleet yhtäaikaa samassa paikassa kertoessaan profetiansa minulle. Näissä profetioissa oli sanoma, että tulisin hoitamaan Jumalan valtakunnan työntekijöitä tulevaisuudessa. Näihin aikoihin en ollut vakituisessa pastorintehtävässä vaan kyselin Jumalan suunnitelmaa ja johdatusta elämääni. Nämä sanomat kuiten- kin puhuttelivat minua ja aloin tehdä suunnitelmia. Olimme jonkin aikaa aikaisemmin ostaneet kodiksemme vanhan kauppapuutarhatilan Kotkasta. Meillä oli tilaa kuin pienessä kylässä. Näiden profetioiden kannustamana todella aloin kehitellä ajatusta Jumalan valtakunnan työntekijöiden hoitamisesta. Suoritin klassisen hieronnan peruskurssin ja ja sain lahjoituksena hienon hierontapöydän ja kaikki hierojan muutkin tykötarpeet. Ajattelin, että jos en koskaan itse enää saarnaa niin haluan kuitenkin tehdä toisille palvelutyön helpommaksi auttamalla ja hoitamalla heitä. Sinänsä ihan kiitettävä ajatus. Suunnitelmiini nousi eräänlainen pastorien lepopaikka, johon nämä olisivat voineet tulla lepäämään ja hiljentymään yksin tai puolisonsa kanssa. Tilaahan meillä olisi ollut kyllä ja remontoimalla ja rakentamalla olisi saanut lisää. Joitakin pastoreita sainkin olla virvoittamassa ja hieromassakin. Suunnitelmat olivat lennokkaat.

Mutta....niin...sitten tuli mutta.
Jouduimme perheenä kokonaisvaltaiseen kriisiin, josta en nyt tässä yhteydessä mainitse tarkemmin ja koko suunitelmamme ja työmme lähti alamäkeen ja romuttui lopulta kokonaan. Samalla tietysti myös tämä minun suunnitelmani. Noh, siitä seurasi sitten minun elämäni yksi kovimmista kriiseistä. Kaikki meni kertaheitolla ja päättyi siihen, että koko paikkamme meni myyntiin.

Jälkikäteen olen miettinyt tapahtunutta ja lopulta olen tajunnut, että Jumalalla oli ihan toisenlainen suunnitelma. Jotta Hänen suunnitelmansa pystyi totetumaan piti Hänen ajaa minut alas kriisin kautta. Hänen piti pysäyttää minut ja kehitelmäni eteneminen. Mutta mikä oli Herran suunnitelma? Mitä nuo profetiat oikein sitten tarkoittivat? Koin ne täysin Jumalalta tulleina ja kun vielä viisi eri ihmistä oli eri aikoina toisistaan tietämättään ne minulle jakanut.Saman sanoman.

Muutama vuosi ennen eläkkeelle jäämistäni ja vielä Taavetissa pastorina ollessani aloimme vaimoni kanssa puhua Mäntyharjulle muutosta. Appivanhempien talon päätyasunto oli tyhjillään ja mieleemme nousi, että voisimme ostaa sen osan taloa itsellemme. Ajatus lähti kehittymään ja niin päädyimmekin tähän ratkaisuun. Mitä sitten alkoi tapahtua minun sisälläni? Aloin, ymmärtää mikä Jumalan suunnitelma oikeasti oli. Minua alkoi naurattaa.. Minä ja minun suuret suunnitelmani. Heh, heh. Profetiat pitivät tarkasti kutinsa. Minä alan hoitamaan Jumalan valtakunnan työntekijöitä Mäntyharjulla. Olin muuttamassa taloon jonka toisessa päässä asuu kaksi Jumalan valtakunnan työntekijää, lähetystyöntekijäkonkaria. Minä olin menossa hoitamaan omia appivanhempiani. Profetiat alkoivat toteutua. Ja minua nauratti edelleen. Jumala oli naureskellut taivaassa katsoessaan touhujani ja lopulta puuttunut peliin, että minä asettuisin ruotuun. Ja nyt minä olin asettumassa.

Nyt on kohta kulunut kaksi vuotta tänne Mäntyharjuun muuttamisestani ja mitä olen saanut tehdä? Hoitaa Jumalan valtakunnan työntekijöitä kun sairaus painaa ja talonhoitoa ei jaksa enää tehdä. Minä olen nyt sitten tarpeen vaatiessa "hoitaja" ja "talonmies", joka on saanut opetella pellettilämmitykattilan puhdistusta, lääkkeiden antamista, ulkoiluttamista, pienien remonttihommien tekemistä, että nämä Jumalan konkarit pystyisivät vielä asumaan tässä talossa. Ja uskon, että Jumalakin nyt hymyilee kun Esa on oikeassa paikassa toteuttamassa Hänen suunnitelmaansa.

LUOPUMISEN TUSKAA TAI SITTEN EI?

Tervehdys.
On aika kiroittaa uusi blogikirjoitukseni. Edellisestä onkin jo aikaa kulunut. On ollut niin monenlaista menoa ja kiirettä, että tämä kirjoittaminen on jäänyt kokonaan sivuun.

Jouduin tässä vuoden alussa pienoiseen sisäiseen myllerrykseen. Se oli kai jonkinlaista luopumisen tuskaa. Kaikki alkoi siitä, kun seurakuntaamme tuli uusi, nuori pastori. Yhtäkkiä huomasin, että minun puhevastuuni omassa seurakunnassamme vähenivät oleellisesti. Noh, sehän on ihan luonnollista. Kyllähän päävastuu seurakunnan opetuksesta kuuluukin pastorille, ei siinä mitään. Huomasin, että järki sanoi, että näin on oikein, mutta sydän huokaili. Tajusin, että minun on pikkuhiljaa siirryttävä sivummalle ja annettava tila nuoremmille. En olisi odottanut sellaista tunnetta nousevaksi itsessäni, mutta niin vain kävi, että haikeus yllätti. Nyt oli minun vuoroni antaa tilaa toiselle. Jollakin lailla koin, että minulla olisi ollut niin paljon annettavaa seurakunnalle ja nyt en kaikkea voisikaan jakaa. Mutustelin tätä luopumisen tunnetta sisälläni. Niin Esa, sinä olet nyt eläkeläinen. Sinun on aikakin astua sivummalle. Et voi loppuikääsi pitää "ohjaksia kädessäsi", vaikka en nyt ihan niin kirjaimellisesti niitä pitänytkään. Mutta kun suurimman osan elämästään on palvellut pastorina ja toiminut ihmisten keskellä kuunnellen, opettaen, rohkaisten ja aika usein myös konflikteja selvitellen niin ei siitä roolista kovin helppoa ollut sitten luopua. Kävelin eräänä aamuna tapani mukaan aamulenkilläni läheisellä metsätiellä ja siellä tunnustin Jumalalle, että olen vähän kateellinen uudelle pastorillemme ja koen aikamoisia luopumisentuskia. Siinä tunnustaessani ja luopuessani tein kaikesta sellaisen kuvaannollisen pallon ja heitin sen taivaalle Jumalan käsiin sanoen: "Tässä on Herra nyt nämä minun tunteeni ja kipuiluni. Ota sinä ne. Minä en halua jäädä niihin kiinni ja jäädä valittamaan kohtaloani.. Sinulla on mnulle vielä paljon tehtävää, joten tässä olen, lähetä minut." Tein kahden puun oksasta ristin, joka muistuttaa minua joka kerta ohimennessäni, että kaikki on jätetty Jumalalle. Siihen jäi myös kaikki luopumisen tuska ja ahdistus.

 Niin, mitäs nyt sitten? Mitä nyt sitten kun jotain kuitenkin pitäisi touhuta. Eihän sitä nyt voinut ihan sohvallekaan heittäytyä ja nostaa jalkoja kattoon. Kuvaannollisesti kuitenkin tein sen. Pysähdyin oikein pohtimaan elämääni ja uuden elämänvaiheen merkitystä. Hiljalleen sisälleni nousi ajatus, että en minä vielä mikään kehäraakki ole. Kyllä minullakin vielä tehtävää on. Nyt on aika ryhtyä siihen, mistä myös olen jo pitkään haaveillut: haluan astua jonkun nuoren pastorin rinnalle tukijaksi ja rohkaisijaksi. Haluan jakaa sitä kokemustani hänen kanssaan jota on minulle kertynyt neljänkymmenen palveluvuoteni aikana. Jos jollakin tavalla voin auttaa häntä ja rohkaista ja vaikka opastaakin häntä niin, että hän voisi välttää ne samat karikot joihin minä jouduin törmäilemään aikanani niin olen onnistunut. Oli aika muuttaa tehtäväni painopistettä. Ja niin sitten teinkin. Saimme tänne Mäntyharjulle todella Jumalan lähettämän pastorin. Kolmekymppisen Eemilin ja hänen rinnalleen sain asettua jo heti alkumetreillä ja olen iloinnut uudesta tehtävästäni. Meille on syntynyt todella hyvä ja lämmin suhde ja olen iloinnut yhteistyöstämme. Voimme puhua avoimesti kaikenlaisista asioista, jopa niistä arimmistakin elämämme koetuksista ja taisteluista. Samalla itse olen saanut uuden ystävän ja veljen itseni rinnalle ja voin oppia häneltä vielä monenlaisia asioita itsekin. Ei tällainen emerituskaan vielä mikään täysin oppinut ole, ehei. Extrana sain vielä hänen vaimostaan yhteistyökumppanin musiikin alueella ja niin me kolme saamme pikkuhiljaa muodostaa tiimiä, joka johtaa ja valmistelee mm. minulle niin rakasta Lähteellä-iltaamme. Uskon, että Taivaallinen Isämme myös siunaa meitä ja rohkaisee meitä eteenpäin kun näin veljinä yhdessä toimimme. Mikä mahtava tulevaisuus onkaan edessä. Jännityksellä odottelemme.

PS. Eikä ne puhevastuut ole suinkaan vähentyneet. Nyt minulla on ollut mahtava vapaus vierailla useissa muissakin seurakunnissa ja olen saanut kokea, kuinka Pyhä Henki on ollut mukana niissä ja olen saanut palvella ja rohkaista useita ihmisiä armolahjojen ja sanan kautta. Iloitsen elämästäni emerituksena ja potkin toisia eteenpäin Jeesuksen nimessä!

PALUU BLOGIKIRJOITTELUUN

Tervehdys!
On kulunut jo useita vuosia siitä kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. Alunperin ajattelin, että teen vain tuota matkablogia Thaimaan reissustani, mutta nyt ajattelinkin jatkaa kirjoittamista muista asioita. On turhaa aloittaa ihan uutta blogia kun tämä vanha pohja oli vielä olemassa. Yritin aloitella videoblogien tekemistä ja sainkin joitakin aikaiseksi Youtubeen, mutta nyt huomaan, että into niiden tekemiseen on haihtunut. Totesin, että ehkä tämä kirjoittaminen on minun juttuni. Olenhan kirjoittanut pienen ikäni kaikenlaista. Eli suutari pysyköön lestissään. Kirjoittaminen on ollut minulle usein tapa käsitellä sisintäni ja tunteitani. Kirjoittamalla pystyy hyvin jäsentelemään asioita päässään. Kun vielä ajatukset jäävät "paperille" niin ne ovat sieltä edelleenkin luettavissa kun tarve tulee.
Ehkä tässä tulee pohdittua joskus vähän syvempiä ja vakavampiakin asioita. Niitäkin kun tuossa hartioiden välissä olevassa pääkopassa joskus liikuskelee.

Uusi vuosi 2020 on alkanut ja emme tiedä vielä mitä se tuo tullessaan. Itse olen ajatellut että tämä vuosi on minulle kirjoittamisen vuosi muutenkin. Tekeillä on parikin projektia ja kerkesin tässä ehdottaa yhtä juttuani jo Otavallekin. Sellaisenaan juttu ei edennyt, mutta kustannustoimittaja, jonka kanssa olin yhteydessä oli muuten rohkaiseva ja antoi luvan lähettää kässärini hänelle kun saan sitä vielä työstettyä. Eli elän vielä toivossa, että uusi kirja on jossain vaiheessa todellisuutta. Noh, Herra tietää ja johdattakoon minun askeleitani tässäkin suhteessa. Olen kahdeksankymmentäluvulla julkaissut nuorten kirjan Lifti taivaaseen, joka on silloisen Ristin Voiton ja nykyisen Aikamedian kustantama. Joitakin kappaleita olen vielä löytänyt divareista ja kerännyt ne sitä mukaan omaan hyllyyni.

Minulla on tässä vieressäni seinällinen kirjoja ja olen usein pohtinut, että mikä tietomäärä niihin sisältyykään ja kuinka paljon työtunteja ja taustatutkimusta moneen sisältyy. On tuntunut tosi pahalta joskus kun on joutunut hävittämään niitä pois kun mikään divari ei ota niitä, varsinkaan hengellisiä kirjoja enää. Eivät vain mene kaupaksi. Vielä kun on koko ajan muutettu pienempään ja pienempään asuntoon niin kaikki eivät vain yksinkertaisesti ole  mahtuneet enää mihinkään.

Hyllyssäni on karkeasti arvioiden n.1200 nidettä. Se on noin, koska hylly on jaettu pienempiin osiin ja kirjat ovat eri paksuisia, joten osiin menee erilainen määrä kirjoja jokaiseen. Osia on kolmekymmentä ja jokaisessa on noin neljäkymmentä kirjaa. Siitähän sitä sitten kertyykin. Luku voi olla enemmänkin tai vähemmänkin.

Katsellaanpa mitä tästä blogikirjoittelusta syntyy. Aika näyttää. Nyt lopettelen tältä erää. Heippa!