Nyt tulee tekstiä tässä ajassa. Muutaman tunnin päästä hotellin minibussi vie meidät lentokentälle. Saavuimme eilen lentokenttäbussilla suoraan Hua Hinista. Tällä erää viimeinen yö Thaimaassa on takana. Seuraava vietetään osittain Dubain lentokentällä. Osittain siksi, että lento Dubaista Lontooseen lähtee 02.50. Kone on jälleen se tuttu Boeing 777-300 ErJet. Lontoossa olen aikataulun mukaan 07.20 paikallista aikaa. Sitten onkin aikaa torkkua kun Norwegian lähtee vasta klo 18.45 Gatwickiltä. Helsingissä olisin aikataulun mukaan klo 23.30. Onneksi ystäväni Jani tulee minut hakemaan ja pääsen hänen kanssaan Kotkaan saakka, jossa olen heillä yötä. Sitten seuraavana päivänä jatkan matkaani Taavettiin Arjan kyydissä, joka hakee minut iltapäivällä.
Raakel jää vielä tänne Bangkokiin. Meille tulee vajaan kuukauden ero. Hän menee täällä kielikurssille ja ehkä Armon kotiin (Lähetysseuran turvakoti odottaville yksinäisille thaiäideille) tekemään jotakin vapaaehtoistyötä.
Jotkut ovat kysyneet, että millä mielin palaan kotiin? Vastaukseni on ollut, että tunteeni ovat kaksijakoiset. Toisaalta tiedän hyvin, että kotini, perheeni ja työni on edelleen Suomessa ja että on pakko palata, mutta toisaalta osa minussa jää kaipaamaan Hua Hinia. Ei niinkään itse kaupunkia vaan tapaamiamme ihmisiä. Tänä lyhyenä aikana on syntynyt muutamia ihmissuhteita, joita haluaa pitää yllä jatkossakin. Olen iloinnut niistä suomalaisista, joiden kanssa olemme ehtineet vähän tutustua: Tapsa ja Sinnu, Arska ja Liisa, Riitta ja Pekka, Raija ja Reijo ja Eero ja Paula. Olisi vielä muitakin joihin olisi ollut ilo tutustua paremmin, mutta aika ei sitä sallinut. Lisäksi olemme saaneet paikallisesta Jai Samarn- seurakunnasta kaksi uutta ystäväpariskuntaa: Roger ja Phanatphon ja David ja Pamela, joista olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin. Lisäksi Chiang Raissa on nyt pastori Suraphong ja hänen ihana perheensä. Sinnekin voimme mennä vierailemaan milloin vain. Etelässä ovat Milka ja Jay, jotka myöskin ottavat meidät mielellään vastaan. Mainitsinkin aikaisemmin, että on hienoa kuulua Jumalan perheeseen. Menet minne vain niin aina löydät itsellesi kodin kun löydät eläviä uskovia.
Joku kysyi myös, että miten on, tuletko vielä takaisin? Siihen täytyy vastata, että en tiedä. Tulevaisuus on siltä osin aivan auki, mutta mahdollisuutta tulla takaisin ei ole mitenkään suljettu pois. Koen itse, että vaatii ehkä hetkisen aikaa sulatella matkan antia ja sen nostamia tuntemuksia. Usein vasta jälkikäteen alkaa ymmärtää asioiden merkitystä ja niin varmasti tulee käymään tässäkin. Olen nähnyt myös sen tarpeen, joka esimerkiksi suomalaisilla on kuulla evankeliumi ja saada itselleen rinnalla kulkija. Muutama ihminen jää sydämelleni voimakkaasti ja tulen rukoilemaan heidän puolestaan. Kävi ilmi, että yllättävän monella on jonkinlainen hengellinen tausta. Aika usealla se on jossain kirkon herätysliikkeessä. Eli tietoa ja kokemusta hengellisistä asioista on. Kokemus vain voi olla kivulias ja kipeäkin. Mutta usko on kuitenkin jollain tavoin säilynyt. Ehkä nämä ovat asioita, joiden takia jää kaipaus tulla takaisin pidemmäksi aikaa. Kolmessa kuukaudessa ehdit nipin napin oppia tuntemaan ihmisiä vain pintapuolisesti. Siksi tarvittaisiin pysyvämpää paikalla oloa. Jätän nämä asiat nyt Isän käteen ja Hänen johdatukseen.
Mitäs sitten kotona? Palaan jonkin verran muuttuneeseen tilanteeseen. Ystäväseurakunnan pastoripariskunta Roberto ja Annamari Brandao ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle ja tilalle on tullut uusi pastoripariskunta. Olen heidätkin tavannut, joten ei tarvitse ihan alusta tutustua. Brandaojen lähtö oli minulle suuri yllätys ja myös pettymys. Koin, että meidän välillemme oli syntynyt hyvä yhteishenki ja myös hyvä yhteistyö ja ystävyys. Oli kuin olisin menettänyt läheiseni. Vieläkin joskus kuin ajattelen asiaa koen haikeutta sisimmässäni. Olen kuitenkin muistutellut itselleni, että he ovat Jumalan ihmisiä ei minun, joten minun on vain päästettävä heistä irti ja laskettava heidän lentämään sydämestäni Jumalan suunnitelmissa. Olen kokenut tämän tunteen kaksi kertaa aikaisemminkin. Se on luovuttamista.
Paljon on uusia ajatuksia noussut tämän matkan aikana niin seurakunnan, oman elämäni kuin myös avioliittomme suhteen. Kaikilla näillä alueilla haluan tehdä muutoksia, jos vain Herra auttaa niissä. Tässä blogissa ei niitä voi alkaa jakaa eikä aika eikä tila riittäisi niitä käsittelemään. Ehkä ne ajallaan sitten näkyvät ja puhuvat puolestaan. Nyt päättelen tällä kertaa tähän. Katsotaan miten kotiin palattuani jatkan tätä vai oliko se sitten tässä. Aika näyttäköön. Puolentoista tunnin päästä lähdemme kentälle. Thaimaa vaikenee nyt. Muistakaa rukouksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti