Perjantaina 13.2. illalla hypättiin kaksikerrosbussiin Hua Hinissa. Tai hypättiin ja hypättiin. Bussin oli määrä lähteä 22.30 ja me olimme bussiasemalla klo 21.45. Asemalla oli porukkaa pilvin ja pimein ja busseja tuli ja meni. Ennen klo 22.30 oli mennyt kymmenisen bussia. Sen jälkeen tuli ja meni busseja edelleen. Raxu kyseli bussi bussilta milloin olisi meidän automme, mutta mikään ei ollut. Lopulta klo 23.15. pihalle kurvasti oikea auto, joka oli neljä-viisi tuntia aikasemmin lähtenyt Bangkokista. Eli pikkuisen myöhässä. Ei muuta kuin yläkertaan paikkoja etsimään. Sieltähän ne löytyivätkin. Toiselta penkkiriviltä. Matka Bantriamia (suomeksi valmistautua) kohti olisi alkamassa. Edessä olisi kuusi-seitsemän tuntia bussin penkillä. Penkkien selkänojat kallistuivat reilusti ja sen huomasi. Edessä istuva oli laskenut selkänojansa niin alas, että tällaisella pitkäkoipisella oli vaikeuksia sovittaa itsensä ja koipensa omalle paikalleen. Aloin olla sen verran väsyksissä, että alkoi pikkuisen ottaa aivoon. Tämän piti olla ensimmäisen luokan paikka, mutta kaikkea muuta. Bussissa oli kolme eri luokkaa: VIP-luokka, 1. luokka ja toinen luokka. Noh, siihen oli taas Esan tyytyminen ja pian alkoikin asentoja löytyä. joissa matkaa jaksoi tehdä. Autoemäntä tai oikeammin autoisäntä jakoi kaikille vesipullon, mehutölkin, pullan ja peiton, jonka alle sai kääriytyä ja koettaa nukkua. Eihän se uni oikein tahtonut tulla. Niskat alkoivat puutua ja ahtaus ahdistaa, mutta armeijan käyneenä miehenä sitkeästi vain sinniteltiin. Yhden aikaan yöllä auto pysähtyi kahdeksikymmeneksi minuutiksi taukopaikalle, jossa sai ostaa haukattavaa jos halusi ja käydä vessassa. Sitten matka jatkui. Jossain vaiheessa aamuyöllä heräsin ties kuinka monennen kerran ja huomasin, että kurvailtiin vuostotiellä ja noustiin ylemmäs ja ylemmäs. Ulkona oli paikoitellen sankka sumu. Bussissa oli onneksi hyvät valot. Aamulla kuuden maissa alkoi aamu sarastaa ja alettiin olla perillä Bantriamissa, joka on on noin kaksisataa kilometriä ennen Bhuketia Intian valtameren rannalla. Näille rannoille aikanaan tsunami iski.
Milka Seidler tuli meitä vastaan ja pian olimmekin heidän kodissaan. Suihku ja aamiaiseksi Milkan itsensä valmistamaa soijamaitojugurttia, banaania, mysliä ja pellavansiemeniä. Oiva aamupala, jolla jaksoi pitkään. Pienten aamupäiväunien jälkeen lähdimme tutustumaan alkuperäiseen kalastajakylään, joka olikin mielenkiintoinen paikka. Oli laskuveden aika ja veneet lojuivat merenpohjalla ja muutamia tuli mereltä niin pitkälle kuin pääsivät. Tunnelma oli ainutlaatuinen. Kuvat kertovat taas enemmän kuin minun tuhat sanaani.
Takaisin tullessa Jay vei meidät metsäretkelle. En ole aikaisemmin ollut thaimaalaisessa metsässä ja se oli upea kokemus. Yli kaksikymmentä metrisiä bambuja isojen jättimäisten puiden seassa mitä erilaisempien kasvien ja kukkien keskellä. Ja mikä parasta, perillä odotti vesiputous. Noh, näin kuivana aikana se oli pienimmillään, mutta sen juurella oli pieni suvanto, josta vesi jatkoi purona matkaansa. Kuinka ollakaan Jay pulahti suvantoon ja minä perässä. Oli aivan loistava tunne pulahtaa viileään veteen. Ensimmäistä kertaa pääsin uimaan melkein "viidakon" keskelle. Oli huikea kokemus. Mutta päivä oli vain paranemassa.
Takaisintullessa poikkesimme syömään alkuperäiseen tienvarsiruokalaan, jossa oli käytännössä vain katto. Ruoka oli loistavaa ja hyvillä mielin jatkoimme takaisin kotiin. Vähän aikaa levättyämme ja isäntäväki ilmoitti, että nyt lähdetään rannalle. Olemme vain muutaman kilometrin päässä hiekkarannasta. Ja niin sitä lähdettiin rannalle, jonka yli tsunami oli jokin vuosi sitten jyrännyt. Päivä oli mahtava. Jay viritteli kaksi riippumattoa puiden väliin ja Milka levitti rantamaton hiekalle. Normaalisti ranta oli kuulema ihan tyhjä, mutta ilmeisesti ystävänpäivän johdosta oli paikalle kerääntynyt myös paikallista väkeä. Olimme ainoat farangit heidän keskellään. Minulla oli kamera mukanani ja sainkin hienoja kuvia. Lapset ovat oiva kuvauskohde ja heidän kanssaan on muutenkin mukava touhuta. Innostuin muutamien poikien kanssa pelaamaan jalkapalloa. Pallona oli styroxin palanen ja hiekka vain pöllysi kun "palloa" potkimme. Sainkin heistä kavereita ja lopulta kiivaan ja hikisen futismatsin jälkeen löysin itseni merestä heidän kanssaan polskimassa. Pojat lähtivät ja me jäimme rannalle istuskelemaan ja seuraamaan huimaa auringonlaskua. Siis täytyy sanoa, että bussimatkan valvotun yön hinta kannatti maksaa. Illalla vielä menimme erään koulun järjestämiin juhliin, jossa söimme iltapalankin. Sanoinkin, että sydän ja vatsa ovat nyt täynnä kaikkea hyvää. Oli hyvä mennä nukkumaan kyllänsä saaneena.
Aamulla aikaisin kukkomokomat aloittivat kukkokiekuunsa ehkä neljän kukon voimin. Oli vielä pimeää kun ensimmäinen aloitti. Onneksi minulla on korvatulpat mukanani ja ne vaimensivat tätä kuorolaulua mukavasti. Milkalla ja Jaylla on omia kanoja ja tietysti kukko. On mukava katsella kun kanat ja kukot kuljeskelevat täällä miten haluavat. Täältä siis saa niitä onnellisen kanan munia, jos joku haluaa niitä saada. Ne tonkivat ja nokkivat kaikkea eteen tulevaa ja kukko rehentelee koko komeudessaan niiden keskellä.
Aamupala naamaan ja kohti aamukokousta joka oli n. 70 kilometrin päässä Takuapaassa jossa Milkan ja Jayn seurakunta Andaman Fellowship Church, joka on lähin käännös englanniksi thaikielestä, sijaitsee. Tässäkin seurakunnassa on naispastori, joka itse asiassa on ammatiltaan lääkäri. Tällä naisella on selvästi pastorin sydän ja sen huomasi tavasta, jolla hän kohtasi ihmisiä ja etenkin lapsia. Ylistysryhmä aloitti ja jälleen oli lava täynnä nuoria ylistäjiä. Ja kansa lauloi ja ylisti Herraa. Jay oli pyytänyt minua ja Raxua tuomaan terveiset ja pian pastori esittelikin meidät ja taas kumarrettiin seurakunnalle savadii kapit. Sitten olikin Raxun vuoro tuoda terveiset ja ne tulivatkin hienosti thaikielellä. Sen jälkeen oli minun vuoroni ja minun terveiseni eivät olleetkaan thaikielellä, ymmärrettävistä syistä, vaan ihan suomeksi Milkan tulkkaamana. Toin terveiset seurakunnastamme ja sitten jaoin ajatuksia psalmista yksi. Sitten Jay opetti sanaa ja lopulta saimme Raxun kanssa rukoilla muutamien ihmisten puolesta. Kokouksen lopulla oli taas yhteinen ruokailu.
Kokouksen jälkeen ajelimme Baan Namin rannalle, jossa tsunami jyräsi alleen kokonaisen kylän ja hotelleja. Sinne on tsunamin jälkeen rakennettu muistomerkki, jossa on mainittu useita katastrofissa kuolleita henkilöitä Muistomerkki on rakennettu hyökyaallon muotoon ja on aika vaikuttava kun sen keskellä kävelee. Oli hurjaa ajatella, että tuolta ne jättiaallot vyöryivät ja peittivät alleen tämän ison alueen. Lähellä on myös kaksi isoa kalastusalusta, jotka tsunami työnsi kauas rannalle. Siinä ne lepäävät edelleen niillä sijoillaan ja ovat nyt muistomerkkeinä tapahtuneesta. Milka kertoili, että tsunamin jälkeen tuli useita ihmisiä uskoon kun kristityt avustusjärjestöt olivat heti antamassa pyyteetöntä apuaan ihmisille. Aluella on nyt parikymmentä kristillistä seurakuntaa kun ennen tsunamia oli vain presbyteerikirkko. Näin hätä ajaa ihmisiä Jeesuksen luo. Andaman Fellowship Churchissä on myös monia tsunamista pelastuneita. Olemme siis tänään tutustuneet vaikuttaviin paikkoihin.
Yksi antoisin anti tältä etelän reissulta on ollut ne monet keskustelut Milkan ja Jayn kanssa. Olemme saaneet luoda monia ja aika useinkin seurakuntaelämään liittyviä asioita ja olen saanut täältä paljon hyviä ja innostavia ajatuksia.
Tässä olikin asiaa taas yllin b kyllin. Olen äärettömän onnellinen näistä päivistä täällä. Palaan vielä kanavalle uudelleen. Huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet ja taitaa Jääskeläisen Anttikin aamulla ilmestyä paikalle. Hän on matkalla Myanmariin jatkamaan viisumiaan kahdella viikolla. Kiva tavata taas Anttiakin. Mutta se huomenna. Nyt nukkumaan ja taas kyllänsä saaneena ennen kuin kukot taas aloittavat kukkokiekuunsa. Hyvää yötä Jeesus myötä!
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
perjantai 6. helmikuuta 2015
AAMUYÖN MIETTEITÄ 7.2. 2015
Heräsin tänään kello viisi. Korvatulppien läpi kuului ovenpauketta ja muita ääniä käytävästä. Jotkut talon asukkaat saapuivat jostain. Lienevätkö olleet juhlimassa. Ulkona neljä tai viisi koiraa piti taas omaa konserttiaan ja kukkokin pisti parastaan siihen sekaan. Kävin parvekkeella katsomassa tilannetta ja yksi rätkyttäjä lojui keskellä tietä melkein parvekkeemme alla. Napsautin kolme kertaa sormiani, kun en ihan huutaakaan viitsinyt siihen aikaan aamusta niin koira vilkaisi ylöspäin minuun ja mietti hetkisen ja lönkytteli kadulta viereisen talon katokseen ja vaikeni sillä kertaa. Mutta kyllä täällä elämää riittää. Kun yksi koira vaikenee niin toinen aloittaa jossain muualla. Kuntosalille mennessä matkan varrella on yksi piski, joka meinaa ärhennellä minulle joka kerta kun siitä ohi menen. En ole siitä yleensä moksiskaan, mutta viimeksi en malttanut olla kääntymättä ympäri kun huomasin, että se alkoi taas seuraamaan ja läähätti takanani. Totesin, että nyt kuule....! Se katsoi minuun niskat körmyssä ja kääntyi ympäri. Täällä ei pidä olla koirapelkoa tai muuten tulee hulluksi. Näitä katurakkeja kun piisaa joka lähtöön. Mopolla ajaessa saa olla myös niiden suhteen tarkkana kun ei yhtään tiedä mitä ne milloinkin keksivät. Kuitenkin harva lähtee mopon perään ravaamaan. Minulle ei ole käynyt niin vielä kertaakaan. Mopoja on tässä kaupungissa varmaan miljoona niin olisi siinä jollekin koiralle ravaamista kun pitäisi jokaisen pörpöttimen perään sännätä.. Noh, se koirista.
Liikenteestä olenkin jo muistaakseni maininnut ja etenkin kuorma-autot pitävät täällä aikamoista meteliä joidenkin mopojen lisäksi. Mopojen kohdalla asia on todellinen huumoripaukku. Kun vilkaiset sitä kovaa pörinää pitävää kulkupeliä niin saatatkin nähdä sellaisen ohutrenkaisen pikku vempaimen mennä köröttelevän tietä pitkin. Ääni ja äänilähde eivät ole ollenkaan suhteessa toisiinsa. Ajattelin tänään, että onkohan niillä äänillä tarkoitus pelotella niitä pahoja henkiä pois sen verran älyttömiä ne ovat. Mutta niinkuin Raxu minulle totesi aamulla, että näin tällä puolen maapalloa eletään. Ei siihen Vihavaisen sanomiset ja mielipiteet paljon vaikuta. Maassa maan tavalla, Esa! Tuli samalla mieleen, kuinka joskus Taavetissa parin nuoren Ladakuskin kurvailut Joukolan kentällä tai S-marketin parkkipaikalla ottivat päähän niin nyt on saanut asiaan vähän vertailukohtaa ja voi olla, että Taavetin kylähyvänen onkin kuin jokin taivaallisen rauhan tyyssija kun taas sinne pääsee. Niin se maailma opettaa olemaan tyytyväinen siihen mitä kotona on. Sweet home Taavetti!
Tässä aamulla (klo on nyt kuusi) mietiskelin asiaa, joka nousi eilen esille kun olimme Varikolla ja tapasin niitä vieraita siellä. Yhdelle mieshenkilölle, jonka kanssa juttelimme oli tehty pallolaajennus vähän aikaa sitten. Siinä porukalla jutellessamme kuuntelin toisten kommentteja ja kiinnitin huomioni siihen kevyeen huumoriin, jolla asiaan suhtauduttiin. "Hei ethän sinä vielä kuollutkaan!" -tyylillä. Henkilö pisti itsekin huumorilla: "Sairas, sairaampi, kuollut!" Jäin pohtimaan asiaa. Kysehän on oikeasti todella vakavasta asiasta ja ajattelin, että mitähän tuon huumorin taakse oikeasti kätkeytyy. Asianomaisella henkilöllä liikkui kyllä mielessä vakavammat ajatukset. Näin voisi kuvitella. Mutta miten vaikea niitä on tuoda esille. Kuinkahan moni pohtii yksinäisyydessä asioitansa kun ei ole ketään jolle voisi niitä jakaa. Kavereita on vieressä vaikka kuinka, mutta onko ketään joka ymmärtäisi ja kuuntelisi ja ennen kaikkea olisi luotettava? Me suomalaiset emme ole kovin avointa ja puhuvaista väkeä muuta kuin pikkuisen hiprakassa ja siksi luulen, että monet hukuttavat sisimmät pelkonsa ja huolensa esimerkiksi viinaan. Kuuntelin vuosia sitten autoradiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin nuorta alkoholia käyttävää tyttöä. Hän totesi viisaasti huolista ja ongelmista, että ei niitä voi viinaan hukuttaa kun ne osaavat uida. Seuraavana aamuna ne taas ilkkuvat siinä silmien edessä.
Eilisen juttutuokion seurauksena tulin siihen johtopäätökseen, että täällä tarvittaisiin kuuntelijaa. Kuuntelijaa, jolla olisi aikaa, ymmärrystä, kokemusta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea rakkautta näitä ihmisiä kohtaan täällä.
Lähestyttävyys ei ole meille suomalaisille mitenkään luontaista. Istuin eräänä päivänä Varikon katoksen alla ja juttelin joidenkin kanssa. Sisällä muutamat ihmiset pitivät palaveria ja kun palaveri oli ohi niin väki tuli ulos. Istuin omalla paikallani ja seurasin ihmisiä ja tein jälleen havainnon. En ollut ennen tavannut suurinta osaa heistä ja siinä istuessani huomasin, että muutamat vain vilkaisivat minua ja juttelivat keskenänsä ja lähtivät sitten pikkuhiljaa pois. Niinpä. Minä uutena ihmisenä katselin sivusta ja odottelin, että tuleekohan kukaan tervehtimään minua. Ei tullut. Noh, en minä siitä itseeni ottanut. Olen luonteeltani sellainen, että minä änkeän kyllä itse itseni porukoihin, jos haluan. Mutta ajattelin jotain arempaa ihmistä, joka ei ole niin sosiaalinen kuin itse olen. Jäisikö tällainen ihminen kokonaan yksin ja ulkopuoliseksi? Meillä olisi paljon opittavaa joiltakin muilta kansoilta.
Täällä, jos jossain on yhteisöllisyys kova sana. Meidän suomalaisten tulee olla kuin iso perhe täällä ja toimia sen mukaisesti suhteessa toinen toiseemme. Toivottaa uudet ihmiset kädestä pitäen tervetulleeksi mukaan. Järjestää tutumisiltoja, joissa uuden suomalaiset toivotettaisiin tervetulleiksi perheeseen mukaan. Tutustuttaisiin molemmin puolin ja annettaisiin uusien tuntea, että he ovat yksi (ei yksin) meidän joukossamme. Vertaan tätä yhteisöä täällä eräänlaiseen seurakuntaan jossa vallitsee toinen toistemme kunnioitus ja huomioiminen.
Jaaha, kello tulee seitsemän. Olen valvonut jo kaksi tuntia. Tällaisia ajatuksia on noussut taas mieleeni täällä ollessa ja asioihin ja ihmisiin tutustuessani. Taidan yrittää torkahtaa hetkeksi. Palaillaan.
Liikenteestä olenkin jo muistaakseni maininnut ja etenkin kuorma-autot pitävät täällä aikamoista meteliä joidenkin mopojen lisäksi. Mopojen kohdalla asia on todellinen huumoripaukku. Kun vilkaiset sitä kovaa pörinää pitävää kulkupeliä niin saatatkin nähdä sellaisen ohutrenkaisen pikku vempaimen mennä köröttelevän tietä pitkin. Ääni ja äänilähde eivät ole ollenkaan suhteessa toisiinsa. Ajattelin tänään, että onkohan niillä äänillä tarkoitus pelotella niitä pahoja henkiä pois sen verran älyttömiä ne ovat. Mutta niinkuin Raxu minulle totesi aamulla, että näin tällä puolen maapalloa eletään. Ei siihen Vihavaisen sanomiset ja mielipiteet paljon vaikuta. Maassa maan tavalla, Esa! Tuli samalla mieleen, kuinka joskus Taavetissa parin nuoren Ladakuskin kurvailut Joukolan kentällä tai S-marketin parkkipaikalla ottivat päähän niin nyt on saanut asiaan vähän vertailukohtaa ja voi olla, että Taavetin kylähyvänen onkin kuin jokin taivaallisen rauhan tyyssija kun taas sinne pääsee. Niin se maailma opettaa olemaan tyytyväinen siihen mitä kotona on. Sweet home Taavetti!
Tässä aamulla (klo on nyt kuusi) mietiskelin asiaa, joka nousi eilen esille kun olimme Varikolla ja tapasin niitä vieraita siellä. Yhdelle mieshenkilölle, jonka kanssa juttelimme oli tehty pallolaajennus vähän aikaa sitten. Siinä porukalla jutellessamme kuuntelin toisten kommentteja ja kiinnitin huomioni siihen kevyeen huumoriin, jolla asiaan suhtauduttiin. "Hei ethän sinä vielä kuollutkaan!" -tyylillä. Henkilö pisti itsekin huumorilla: "Sairas, sairaampi, kuollut!" Jäin pohtimaan asiaa. Kysehän on oikeasti todella vakavasta asiasta ja ajattelin, että mitähän tuon huumorin taakse oikeasti kätkeytyy. Asianomaisella henkilöllä liikkui kyllä mielessä vakavammat ajatukset. Näin voisi kuvitella. Mutta miten vaikea niitä on tuoda esille. Kuinkahan moni pohtii yksinäisyydessä asioitansa kun ei ole ketään jolle voisi niitä jakaa. Kavereita on vieressä vaikka kuinka, mutta onko ketään joka ymmärtäisi ja kuuntelisi ja ennen kaikkea olisi luotettava? Me suomalaiset emme ole kovin avointa ja puhuvaista väkeä muuta kuin pikkuisen hiprakassa ja siksi luulen, että monet hukuttavat sisimmät pelkonsa ja huolensa esimerkiksi viinaan. Kuuntelin vuosia sitten autoradiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin nuorta alkoholia käyttävää tyttöä. Hän totesi viisaasti huolista ja ongelmista, että ei niitä voi viinaan hukuttaa kun ne osaavat uida. Seuraavana aamuna ne taas ilkkuvat siinä silmien edessä.
Eilisen juttutuokion seurauksena tulin siihen johtopäätökseen, että täällä tarvittaisiin kuuntelijaa. Kuuntelijaa, jolla olisi aikaa, ymmärrystä, kokemusta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea rakkautta näitä ihmisiä kohtaan täällä.
Lähestyttävyys ei ole meille suomalaisille mitenkään luontaista. Istuin eräänä päivänä Varikon katoksen alla ja juttelin joidenkin kanssa. Sisällä muutamat ihmiset pitivät palaveria ja kun palaveri oli ohi niin väki tuli ulos. Istuin omalla paikallani ja seurasin ihmisiä ja tein jälleen havainnon. En ollut ennen tavannut suurinta osaa heistä ja siinä istuessani huomasin, että muutamat vain vilkaisivat minua ja juttelivat keskenänsä ja lähtivät sitten pikkuhiljaa pois. Niinpä. Minä uutena ihmisenä katselin sivusta ja odottelin, että tuleekohan kukaan tervehtimään minua. Ei tullut. Noh, en minä siitä itseeni ottanut. Olen luonteeltani sellainen, että minä änkeän kyllä itse itseni porukoihin, jos haluan. Mutta ajattelin jotain arempaa ihmistä, joka ei ole niin sosiaalinen kuin itse olen. Jäisikö tällainen ihminen kokonaan yksin ja ulkopuoliseksi? Meillä olisi paljon opittavaa joiltakin muilta kansoilta.
Täällä, jos jossain on yhteisöllisyys kova sana. Meidän suomalaisten tulee olla kuin iso perhe täällä ja toimia sen mukaisesti suhteessa toinen toiseemme. Toivottaa uudet ihmiset kädestä pitäen tervetulleeksi mukaan. Järjestää tutumisiltoja, joissa uuden suomalaiset toivotettaisiin tervetulleiksi perheeseen mukaan. Tutustuttaisiin molemmin puolin ja annettaisiin uusien tuntea, että he ovat yksi (ei yksin) meidän joukossamme. Vertaan tätä yhteisöä täällä eräänlaiseen seurakuntaan jossa vallitsee toinen toistemme kunnioitus ja huomioiminen.
Jaaha, kello tulee seitsemän. Olen valvonut jo kaksi tuntia. Tällaisia ajatuksia on noussut taas mieleeni täällä ollessa ja asioihin ja ihmisiin tutustuessani. Taidan yrittää torkahtaa hetkeksi. Palaillaan.
ILOISEN MUMMON RAVINTOLASSA 5.2. 2015
Eilisen päivän kohokohta oli ruokailu tuolla pääväylä Pekkasen varrella olevassa pikkuisessa thairavintolassa. Raxu oli eräänä päivänä koulustansa tullessa poikennut siinä syömässä ja osoittautui, että sitä pitää sellainen ehkä kuusikymppinen mummeli.Raxu oli jutellut hänen kanssaan ja mummo oli osoittautunut tosi puheliaaksi. Noh, nyt me menimmekin sinne yhdessä ja istuuduimme pöydän ääreen. Mummo tunnisti Raxun heti ja heillä alkoi juttu luistaa. Sitten mummeli katsoi minua ja totesi, että sinun miehesi ei ainakaan käytää viina ja kaljaa kun kasvot ovat niin tuoreen ja terveen näköiset. Vau! Hyvä mummo! Tuo toteamus laittoi minut antamaan mummelille kymmenen pistettä. Oli hauska seurata kun hän valmisti meille herkullisen aterian siinä jalkakäytävän puolella pikku keittiössään. Nyt ei ollut kyseessä ulkoilmaravintola vaan todellinen ulkoilmakeittiö ja sisäravintola. Kun hän sai ruokamme kokattua ja toi sitä meille, hän totesi Raxulle, että saat olla onnellinen kun sinulla on tuollainen mies. Öhöm, olin samaa mieltä. (Vitsi,vitsi). Sitten hän kertoili kuinka monet länkkärimiehet ovat jo niin kuluneen näköisiä kun he ryyppäävät ja polttavat päivät pitkät. Hän saa näitä onnettomia katsella tässä kadun varrella. Samaan aikaan paikalla hiippaili joku farangi (ulkomaalainen) mies ja hänestä mummeli totesi, että tämäkin mies on näitä kaljaveikkoja. Hän kertoili, että usein hän yksin rukoilee, että Jumalan antaisi kaikkien huonojen asiakkaiden vain kävellä hänen ravintolansa ohi. Sitten hän touhuili jotain ja ohikulkiessaan totesi, että taitaa tulla sade kun tuo mies tilasi oikeaa ruokaa. Hän puhui mainitsemastani miehestä. Meitä nauratti. Taitaa tulla sade kun tuo tilasi oikeaa ruokaa.... :) Oli tosi hauska mummeli, joka valtasi heti olemuksellaan minun sydämeni. Poislähtiessämme ja maksaessamme kiitin häntä Raxun avustuksella hyvästä ruuasta ( Joka oikeasti oli hyvää) niin hän kahmaisi lusikalla kattilasta juuri sille miehelle valmistamaansa ruokaa ja antoi minun ja Raxun maistaa sitä. Hän totesi, että tätä sitten seuraavalla kerralla. Lupasimme ottaa sitä sitten. Siitä käynnistä jäi tosi mukava fiilis.
Tänään oli taas thaitunti Varikolla. Minun tuntini meni ohi kun tapasin Timo Valosen, joka oli tullut vaimonsa kanssa Phuketista käymään täällä Hua Hinissa. Hän ja hänen vaimonsa ovat mukana Phuketin kotikirkon toiminnassa. Kotikirkko kokoontuu Phuketin Hilton hotellin tiloissa lauantaisin. Olisi mukava poiketa siellä, mutta matkaa sinne on sellaiset 600-700 kilometriä täältä Hua Hinista. Reissuun tarvittaisiin useampi päivä.
Katsotaan nyt. Siinä Phuketin lähellä asuu Raxun lapsuudenystävä Milka Scheidler miehensä Jayn kanssa. Milka on myös kasvanut lapsena täällä Thaimaassa ja on omaa sukua Huitula. Huitulat ovat tuttuja Thaimaan lähettejä Kymenlaaksosta. Milka ja Jay opettavat siellä jossain paikallisessa koulussa opettajina. Katsotaan tulisiko siellä käytyä jossain vaiheessa. Raxu on ollut yhteydessä Milkaan ja ovet ovat meille sinne avoinna.
Kohta lähdetään karaokeiltaan Moonlight-baariin. Ei kuullosta kovin hengelliseltä, mutta tällaisissa tapahtumissa on mukava tutustua muihin suomalaisiin ja sen koen suurimpana antina näissä illoissa. Meidäthän on kutsuttu olemaan ihmisten keskellä.
Tässä sitä olikin taas täällä kertaa. Täytyy alkaa valmistautua karaokeen vaikka itse en taida mitään laulaa kun ei nuo iskelmät oikein taivu minun suussani. Kohta hypätään taas menopelin päälle ja sitten menoksi. Palaillaan taas asiaan seuraavan kerran. Siunauksin farangi Vihavainen.
Tänään oli taas thaitunti Varikolla. Minun tuntini meni ohi kun tapasin Timo Valosen, joka oli tullut vaimonsa kanssa Phuketista käymään täällä Hua Hinissa. Hän ja hänen vaimonsa ovat mukana Phuketin kotikirkon toiminnassa. Kotikirkko kokoontuu Phuketin Hilton hotellin tiloissa lauantaisin. Olisi mukava poiketa siellä, mutta matkaa sinne on sellaiset 600-700 kilometriä täältä Hua Hinista. Reissuun tarvittaisiin useampi päivä.
Katsotaan nyt. Siinä Phuketin lähellä asuu Raxun lapsuudenystävä Milka Scheidler miehensä Jayn kanssa. Milka on myös kasvanut lapsena täällä Thaimaassa ja on omaa sukua Huitula. Huitulat ovat tuttuja Thaimaan lähettejä Kymenlaaksosta. Milka ja Jay opettavat siellä jossain paikallisessa koulussa opettajina. Katsotaan tulisiko siellä käytyä jossain vaiheessa. Raxu on ollut yhteydessä Milkaan ja ovet ovat meille sinne avoinna.
Kohta lähdetään karaokeiltaan Moonlight-baariin. Ei kuullosta kovin hengelliseltä, mutta tällaisissa tapahtumissa on mukava tutustua muihin suomalaisiin ja sen koen suurimpana antina näissä illoissa. Meidäthän on kutsuttu olemaan ihmisten keskellä.
Tässä sitä olikin taas täällä kertaa. Täytyy alkaa valmistautua karaokeen vaikka itse en taida mitään laulaa kun ei nuo iskelmät oikein taivu minun suussani. Kohta hypätään taas menopelin päälle ja sitten menoksi. Palaillaan taas asiaan seuraavan kerran. Siunauksin farangi Vihavainen.
tiistai 3. helmikuuta 2015
MOTSKAREITA JA BUDDHALAISUUTTA 4.2.2015
Tässä sitä taas istutaan blogia kirjoittamassa. Päivät sen kun soljuvat ja nyt on jo neljä viikkoa siitä kun reissuun lähdettiin. Monenlaisia uusia kokemuksia ja ihmisiä on tullut vastaan. Olen huomannut myös sen, että olen nukkunut täällä paljon paremmin kuin Suomessa vaikka ikkunan alla jyrää kaikenlaista isompaa ja pienempää vempainta ja yöllä koirilla on menossa paikallinen Voice of Thailand - kilpailu. Korvatulpat ovat olleet pelastukseni.
Viime lauantaina olimme Tapsan ja Sinnun kanssa beachillä melkein koko päivän. Vaikka emme Raxun kanssa olekaan varsinaisia rantaihmisiä niin oli kuitenkin mukava olla ystävien kanssa yhdessä ja jutustella niitä näitä. Heillä on vakituinen rantapaikka, jossa he käyvät ja sieltä sai vuokrata aurinkotuoleja, joita tietysti käytimme hyväksemme. Maksu oli muutama euro/tuoli ja hintaan sisältyi pyyhe ja vesipullo. Ei paha ollenkaan. Laitoin myös aurinkorasvaa, jota tarvitsen ehdottomasti auringossa kun olen herkästi palavaa sorttia. Tosin laitoin sitä vähän huolimattomasti sillä seurauksella, että illalla huomasin olevani puna-valkoinen suomalainen. Maha ja rintapieli kirjavana. Noh, mitäs siitä. Paidan alla sitä ei huomaa kukaan. Mutta harmitti tietysti ja aina kun menee peilin eteen ilman paitaa. Viimeksi minulle sattui sama juttu vuosia sitten Dubaissa, jossa oltiin ystäväni Janin kanssa. Sai Jani taas hymyä huuleen ja varmaan ajatteli, että tuo mies se ei hevillä opi. Edes vahingosta. Noh, kiva kun saa toiset nauramaan, sillä sehän on terapeuttista.
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän nousimme monen muun suomalaisen kanssa hotelli Grandin edestä bussiin ja suunnistimme Bangkokiin, maan pääkaupunkiin. Nauroin, että Bangkokissa on 2500 kertaa enemmän ihmisiä kuin Luumäen kunnassa, jossa on n. 5000 henkeä. Siitä voi laskea, että kyseessä ei ole ihan mikään pikku kylä. Kohteita siellä oli kaksi: kiertoajelu ja Bangkok Motorbike Festival 2015, joka oli Central World - kauppakeskuksen tiloissa ja sen ulkopuolella. Kauppakeskuskaan ei ole pienimmästä päästä. Kauppoja, elokuvateatteri, ravintoloita kuudessa kerroksessa. Pinta-alaa oli sen verran, että olisi saanut olla navigaattori olla mukana. Ja hinnat sitten myös kaupunkiluokkaa. Yhden pirtelön hinnalla kaksi olisi syönyt hyvän aterian Hua Hinissa.
Moottoripyöriä oli moneen lähtöön. Olin ja uskon, että jotkut muutkin olivat odottaneet, että näyttely olisi ollut jossain isossa hallissa, mutta osastot olivat hujan hajan kolmessa eri kerroksessa ja jossain nurkassa saattoi seistä yksinäinen Honda tai jokin muu kaksi pyöräinen. Ensin tuli sellainen pieni pettymyksen poikanen kun odotukset eivät vastanneetkaan todellisuutta, mutta illemmalla alkoi tapahtua. Pikkuhiljaa kauppakeskuksen aukiolle alkoi kerääntyä mitä erilaisempia pyöriä. Yleisö alkoi tulla paikalle ja tuli tunne, että nyt ne pippalot vasta alkavat. Kohta pyöriä oli sadoittain ellei tuhansittain ja tunnelma oli noussut kattoon. Teknomusiikki pauhasi täysillä ja volyymeistä ei kukaan välittänyt. Mitä enemmän ääntä sitä parempi. Sitten kun isot Harley Davidsonit ym. saapuivat paikalle musiikkia täydensi aikamoinen koneiden jytinä, mutta meidän aikamme alkoi tulla täyteen ja edessä oli taas kolmen tunnin kotimatka, joten illan pippalot siltä osin jäivät kokematta.
Matkan aikana oppaamme ja matkan teknisenä järjestäjänä toiminut Anni, joka on naimisissa thailaisen nyrkkeilysankarin kanssa Hua Hinissa, kertoili meille monenlaista Thaimaan historiasta. Thaimaa on perustettu jo 600-luvulla ja sillä on pitkä historia. Kuninkaita on ollut iso liuta, kuka mitenkin hyvin menestynyt. Nykyinen kuningas Phumibol on jo yli kahdeksankymmentä vuotias ja on tällä hetkellä sairaalahoidossa. On silläkin kuninkaalla pitkä hallitsijakausi takana kun hänet valittiin kuninkaaksi jo hänen ollessaan pikkupoika. Hän on tällä hetkellä maailman rikkain monarkki. Hänellä on kesäpalatsi täällä Hua Hinissa ja olemme ajaneet sen ohi jo useita kertoja kun kaupungilla olemme liikkuneet. Kun kuningas kuolee niin täällä alkaakin aikamoinen poliittinen aika kun pohditaan seuraavaa kuningasta. Perimysjärjestyksessä olisi kruununprinssi, mutta hän ei ole tällä hetkellä kovin suosittu täällä johtuen hänen lukuisista naisseikkailuistaan. Suosituin olisi kolmesta prinsessasta vanhin. Parlamentti tekikin jokin aika sitten muutoksen perustuslakiin niin että tulevaisuudessa on mahdollista valita myös nainen hallitsijaksi. Tämä kertoo prinssin suosiosta täällä.Noh, onneksi minun ei tarvitse ratkoa tätä problematiikkaa nyt eikä tulevaisuudessa.
Buddhalaisuus näkyy täällä joka paikassa. Henkien majat koristavat tonttien kulmia ja oli sitten kuinka hieno pilvenpiirtäjä tahansa niin juurella saattaa kököttää koristeellinenpikku mökki. Buddhalaisuudessa henkiä on joka paikassa. Tonteilla on omat henkensä ja kun sille pitää alkaa rakentaa niin hengiltä pitää kysyä lupaa ja niitä pitää lepytellä. Majojen eteen tuodaankin ruokaa, limpparia ja jos isäntä talossa järjestää kutsut niin ensimmäinen viskiryyppy pitää viedä hengille sen majan edustalle. Majoissa sisällä saattaa olla keraamisia tai muovisia ihmishahmoja, joiden tehtävänä on palvella henkiä. Taisin jo kirjoittaakin aikaisemmin kuinka Thora-seurakunnan, jossa kävimme pastorien rukoustapahtumassa , pastori oli menetellyt kun he vuokrasivast uudet toimitilat. Tontilla oli nurkassa tällainen henkien mökki ja pastori mietti, että mitä sille voisi tehdä. Lopulta hän vei sen varastoon, jossa se sitten odotti aikaansa. Pastori jännitti, että mitä talon omistajat sanoisivat, kun huomaisivat henkien majan kadonneen, mutta kun omistajat tulivat käymään niin he eivät huomanneet koko majan puuttumista ja niin pastori sitten seuraavaksi heitti koko majan pois. Ilmeisesti kaatopaikalle. Majaa ei määräysten mukaan saa poistaa kukaan muu kuin buddhalaismunkki, jonka tulee tehdä tietyt rituaalit ja maja on sitten vietävä erityiselle henkien majojen hautausmaalle, jossa niitä sitten nököttää vieri vieressä. Minne Jeesus astuu jalallaan sieltä henkien majat lähtevät ja henget sen mukana. Aamen!
Central Worldin kulmauksessakin oli kaksi epäjumalan patsasta, joiden edessä ihmiset ihan avoimesti kävivät kumartamassa ja polttamassa suitsukkeita. Molemmille tuotiin myös kukkia. Toiselle punaisia ruusuja ja toiselle joitain keltaisia kukkia mitä lienevätkään. Toinen oli Intiastakin tuttu norsujumala ja toinen naisen näköinen. Nimiä en nyt muista. Lisäksi sain selityksen miksi autoissa, laivoissa jne. roikkuu usein kukka-amuletteja. Se johtuu siitä, että autoilla on naispuoliset henget ja niitä pitää lepyyttää. Naiset ovat kuulemma pahoja ja siksi naishenget pitää pitää tyytyväisinä, että ne varjelesisivat kolareilta ja muilta onnettomuuksilta. Pitkän matkan bussit ovat todellisia taideteoksia monivärisine maalauksineen ja värivaloineen. Raxu nimitti ne rokkibusseiksi, joka onkin aika kuvaava nimitys. Samoin useat kuorma-autot on maalattu värikkäiksi. Tämä sen takia, että nämä henget olisivat kiltisti. Hengellinen pimeys on edelleen suuri täällä Thaimaassa. Onneksi täällä Hua Hinissakin on jo monta kristillistä seurakuntaa ja ihmisiä tulee pikkuhiljaa uskoon.
Meillä suomalaisilla ei tunnu olevan minkäänlaista hajua näistä asioista. Eipä kai muillakaan länkkäreillä (länsimaisilla) . Meidän kristillisyytemme ei tunne henkivaltoja ja niiden olemassaoloa ei välttämättä tunnusteta. Niitä pidetään ns. pakanoiden asiana kun me länsimaiset ihmiset olemme jo niin sivistyneitä. Mutta itse olen eri mieltä. Eivät henkivallat ole vain ns. pakanoiden ongelma vaan kyllä ne vaikuttavat meidänkin keskellämme monin eri tavoin. Täällä henkivallat ovat todellisia ja hallitsevat ihmisten elämää monella tavoin.
Noh, nyt astuin alueelle, josta voidaan käydä loputonta keskustelua ja josta on niin montaa mieltä kuin on miestäkin. Tai naista. En siis jatka aiheesta nyt tämän pitemmälle.
Tässähän tätä juttua taas olikin. Katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Ei muuta kuin hyvää aamupäivää sinne lumen keskelle. Täällä kello on 14.00 ja lämpötila siinä kolmekymmentä. Hyvillä mielin täällä ollaan.
Viime lauantaina olimme Tapsan ja Sinnun kanssa beachillä melkein koko päivän. Vaikka emme Raxun kanssa olekaan varsinaisia rantaihmisiä niin oli kuitenkin mukava olla ystävien kanssa yhdessä ja jutustella niitä näitä. Heillä on vakituinen rantapaikka, jossa he käyvät ja sieltä sai vuokrata aurinkotuoleja, joita tietysti käytimme hyväksemme. Maksu oli muutama euro/tuoli ja hintaan sisältyi pyyhe ja vesipullo. Ei paha ollenkaan. Laitoin myös aurinkorasvaa, jota tarvitsen ehdottomasti auringossa kun olen herkästi palavaa sorttia. Tosin laitoin sitä vähän huolimattomasti sillä seurauksella, että illalla huomasin olevani puna-valkoinen suomalainen. Maha ja rintapieli kirjavana. Noh, mitäs siitä. Paidan alla sitä ei huomaa kukaan. Mutta harmitti tietysti ja aina kun menee peilin eteen ilman paitaa. Viimeksi minulle sattui sama juttu vuosia sitten Dubaissa, jossa oltiin ystäväni Janin kanssa. Sai Jani taas hymyä huuleen ja varmaan ajatteli, että tuo mies se ei hevillä opi. Edes vahingosta. Noh, kiva kun saa toiset nauramaan, sillä sehän on terapeuttista.
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän nousimme monen muun suomalaisen kanssa hotelli Grandin edestä bussiin ja suunnistimme Bangkokiin, maan pääkaupunkiin. Nauroin, että Bangkokissa on 2500 kertaa enemmän ihmisiä kuin Luumäen kunnassa, jossa on n. 5000 henkeä. Siitä voi laskea, että kyseessä ei ole ihan mikään pikku kylä. Kohteita siellä oli kaksi: kiertoajelu ja Bangkok Motorbike Festival 2015, joka oli Central World - kauppakeskuksen tiloissa ja sen ulkopuolella. Kauppakeskuskaan ei ole pienimmästä päästä. Kauppoja, elokuvateatteri, ravintoloita kuudessa kerroksessa. Pinta-alaa oli sen verran, että olisi saanut olla navigaattori olla mukana. Ja hinnat sitten myös kaupunkiluokkaa. Yhden pirtelön hinnalla kaksi olisi syönyt hyvän aterian Hua Hinissa.
Moottoripyöriä oli moneen lähtöön. Olin ja uskon, että jotkut muutkin olivat odottaneet, että näyttely olisi ollut jossain isossa hallissa, mutta osastot olivat hujan hajan kolmessa eri kerroksessa ja jossain nurkassa saattoi seistä yksinäinen Honda tai jokin muu kaksi pyöräinen. Ensin tuli sellainen pieni pettymyksen poikanen kun odotukset eivät vastanneetkaan todellisuutta, mutta illemmalla alkoi tapahtua. Pikkuhiljaa kauppakeskuksen aukiolle alkoi kerääntyä mitä erilaisempia pyöriä. Yleisö alkoi tulla paikalle ja tuli tunne, että nyt ne pippalot vasta alkavat. Kohta pyöriä oli sadoittain ellei tuhansittain ja tunnelma oli noussut kattoon. Teknomusiikki pauhasi täysillä ja volyymeistä ei kukaan välittänyt. Mitä enemmän ääntä sitä parempi. Sitten kun isot Harley Davidsonit ym. saapuivat paikalle musiikkia täydensi aikamoinen koneiden jytinä, mutta meidän aikamme alkoi tulla täyteen ja edessä oli taas kolmen tunnin kotimatka, joten illan pippalot siltä osin jäivät kokematta.
Matkan aikana oppaamme ja matkan teknisenä järjestäjänä toiminut Anni, joka on naimisissa thailaisen nyrkkeilysankarin kanssa Hua Hinissa, kertoili meille monenlaista Thaimaan historiasta. Thaimaa on perustettu jo 600-luvulla ja sillä on pitkä historia. Kuninkaita on ollut iso liuta, kuka mitenkin hyvin menestynyt. Nykyinen kuningas Phumibol on jo yli kahdeksankymmentä vuotias ja on tällä hetkellä sairaalahoidossa. On silläkin kuninkaalla pitkä hallitsijakausi takana kun hänet valittiin kuninkaaksi jo hänen ollessaan pikkupoika. Hän on tällä hetkellä maailman rikkain monarkki. Hänellä on kesäpalatsi täällä Hua Hinissa ja olemme ajaneet sen ohi jo useita kertoja kun kaupungilla olemme liikkuneet. Kun kuningas kuolee niin täällä alkaakin aikamoinen poliittinen aika kun pohditaan seuraavaa kuningasta. Perimysjärjestyksessä olisi kruununprinssi, mutta hän ei ole tällä hetkellä kovin suosittu täällä johtuen hänen lukuisista naisseikkailuistaan. Suosituin olisi kolmesta prinsessasta vanhin. Parlamentti tekikin jokin aika sitten muutoksen perustuslakiin niin että tulevaisuudessa on mahdollista valita myös nainen hallitsijaksi. Tämä kertoo prinssin suosiosta täällä.Noh, onneksi minun ei tarvitse ratkoa tätä problematiikkaa nyt eikä tulevaisuudessa.
Buddhalaisuus näkyy täällä joka paikassa. Henkien majat koristavat tonttien kulmia ja oli sitten kuinka hieno pilvenpiirtäjä tahansa niin juurella saattaa kököttää koristeellinenpikku mökki. Buddhalaisuudessa henkiä on joka paikassa. Tonteilla on omat henkensä ja kun sille pitää alkaa rakentaa niin hengiltä pitää kysyä lupaa ja niitä pitää lepytellä. Majojen eteen tuodaankin ruokaa, limpparia ja jos isäntä talossa järjestää kutsut niin ensimmäinen viskiryyppy pitää viedä hengille sen majan edustalle. Majoissa sisällä saattaa olla keraamisia tai muovisia ihmishahmoja, joiden tehtävänä on palvella henkiä. Taisin jo kirjoittaakin aikaisemmin kuinka Thora-seurakunnan, jossa kävimme pastorien rukoustapahtumassa , pastori oli menetellyt kun he vuokrasivast uudet toimitilat. Tontilla oli nurkassa tällainen henkien mökki ja pastori mietti, että mitä sille voisi tehdä. Lopulta hän vei sen varastoon, jossa se sitten odotti aikaansa. Pastori jännitti, että mitä talon omistajat sanoisivat, kun huomaisivat henkien majan kadonneen, mutta kun omistajat tulivat käymään niin he eivät huomanneet koko majan puuttumista ja niin pastori sitten seuraavaksi heitti koko majan pois. Ilmeisesti kaatopaikalle. Majaa ei määräysten mukaan saa poistaa kukaan muu kuin buddhalaismunkki, jonka tulee tehdä tietyt rituaalit ja maja on sitten vietävä erityiselle henkien majojen hautausmaalle, jossa niitä sitten nököttää vieri vieressä. Minne Jeesus astuu jalallaan sieltä henkien majat lähtevät ja henget sen mukana. Aamen!
Central Worldin kulmauksessakin oli kaksi epäjumalan patsasta, joiden edessä ihmiset ihan avoimesti kävivät kumartamassa ja polttamassa suitsukkeita. Molemmille tuotiin myös kukkia. Toiselle punaisia ruusuja ja toiselle joitain keltaisia kukkia mitä lienevätkään. Toinen oli Intiastakin tuttu norsujumala ja toinen naisen näköinen. Nimiä en nyt muista. Lisäksi sain selityksen miksi autoissa, laivoissa jne. roikkuu usein kukka-amuletteja. Se johtuu siitä, että autoilla on naispuoliset henget ja niitä pitää lepyyttää. Naiset ovat kuulemma pahoja ja siksi naishenget pitää pitää tyytyväisinä, että ne varjelesisivat kolareilta ja muilta onnettomuuksilta. Pitkän matkan bussit ovat todellisia taideteoksia monivärisine maalauksineen ja värivaloineen. Raxu nimitti ne rokkibusseiksi, joka onkin aika kuvaava nimitys. Samoin useat kuorma-autot on maalattu värikkäiksi. Tämä sen takia, että nämä henget olisivat kiltisti. Hengellinen pimeys on edelleen suuri täällä Thaimaassa. Onneksi täällä Hua Hinissakin on jo monta kristillistä seurakuntaa ja ihmisiä tulee pikkuhiljaa uskoon.
Meillä suomalaisilla ei tunnu olevan minkäänlaista hajua näistä asioista. Eipä kai muillakaan länkkäreillä (länsimaisilla) . Meidän kristillisyytemme ei tunne henkivaltoja ja niiden olemassaoloa ei välttämättä tunnusteta. Niitä pidetään ns. pakanoiden asiana kun me länsimaiset ihmiset olemme jo niin sivistyneitä. Mutta itse olen eri mieltä. Eivät henkivallat ole vain ns. pakanoiden ongelma vaan kyllä ne vaikuttavat meidänkin keskellämme monin eri tavoin. Täällä henkivallat ovat todellisia ja hallitsevat ihmisten elämää monella tavoin.
Noh, nyt astuin alueelle, josta voidaan käydä loputonta keskustelua ja josta on niin montaa mieltä kuin on miestäkin. Tai naista. En siis jatka aiheesta nyt tämän pitemmälle.
Tässähän tätä juttua taas olikin. Katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Ei muuta kuin hyvää aamupäivää sinne lumen keskelle. Täällä kello on 14.00 ja lämpötila siinä kolmekymmentä. Hyvillä mielin täällä ollaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)