Perjantaina 13.2. illalla hypättiin kaksikerrosbussiin Hua Hinissa. Tai hypättiin ja hypättiin. Bussin oli määrä lähteä 22.30 ja me olimme bussiasemalla klo 21.45. Asemalla oli porukkaa pilvin ja pimein ja busseja tuli ja meni. Ennen klo 22.30 oli mennyt kymmenisen bussia. Sen jälkeen tuli ja meni busseja edelleen. Raxu kyseli bussi bussilta milloin olisi meidän automme, mutta mikään ei ollut. Lopulta klo 23.15. pihalle kurvasti oikea auto, joka oli neljä-viisi tuntia aikasemmin lähtenyt Bangkokista. Eli pikkuisen myöhässä. Ei muuta kuin yläkertaan paikkoja etsimään. Sieltähän ne löytyivätkin. Toiselta penkkiriviltä. Matka Bantriamia (suomeksi valmistautua) kohti olisi alkamassa. Edessä olisi kuusi-seitsemän tuntia bussin penkillä. Penkkien selkänojat kallistuivat reilusti ja sen huomasi. Edessä istuva oli laskenut selkänojansa niin alas, että tällaisella pitkäkoipisella oli vaikeuksia sovittaa itsensä ja koipensa omalle paikalleen. Aloin olla sen verran väsyksissä, että alkoi pikkuisen ottaa aivoon. Tämän piti olla ensimmäisen luokan paikka, mutta kaikkea muuta. Bussissa oli kolme eri luokkaa: VIP-luokka, 1. luokka ja toinen luokka. Noh, siihen oli taas Esan tyytyminen ja pian alkoikin asentoja löytyä. joissa matkaa jaksoi tehdä. Autoemäntä tai oikeammin autoisäntä jakoi kaikille vesipullon, mehutölkin, pullan ja peiton, jonka alle sai kääriytyä ja koettaa nukkua. Eihän se uni oikein tahtonut tulla. Niskat alkoivat puutua ja ahtaus ahdistaa, mutta armeijan käyneenä miehenä sitkeästi vain sinniteltiin. Yhden aikaan yöllä auto pysähtyi kahdeksikymmeneksi minuutiksi taukopaikalle, jossa sai ostaa haukattavaa jos halusi ja käydä vessassa. Sitten matka jatkui. Jossain vaiheessa aamuyöllä heräsin ties kuinka monennen kerran ja huomasin, että kurvailtiin vuostotiellä ja noustiin ylemmäs ja ylemmäs. Ulkona oli paikoitellen sankka sumu. Bussissa oli onneksi hyvät valot. Aamulla kuuden maissa alkoi aamu sarastaa ja alettiin olla perillä Bantriamissa, joka on on noin kaksisataa kilometriä ennen Bhuketia Intian valtameren rannalla. Näille rannoille aikanaan tsunami iski.
Milka Seidler tuli meitä vastaan ja pian olimmekin heidän kodissaan. Suihku ja aamiaiseksi Milkan itsensä valmistamaa soijamaitojugurttia, banaania, mysliä ja pellavansiemeniä. Oiva aamupala, jolla jaksoi pitkään. Pienten aamupäiväunien jälkeen lähdimme tutustumaan alkuperäiseen kalastajakylään, joka olikin mielenkiintoinen paikka. Oli laskuveden aika ja veneet lojuivat merenpohjalla ja muutamia tuli mereltä niin pitkälle kuin pääsivät. Tunnelma oli ainutlaatuinen. Kuvat kertovat taas enemmän kuin minun tuhat sanaani.
Takaisin tullessa Jay vei meidät metsäretkelle. En ole aikaisemmin ollut thaimaalaisessa metsässä ja se oli upea kokemus. Yli kaksikymmentä metrisiä bambuja isojen jättimäisten puiden seassa mitä erilaisempien kasvien ja kukkien keskellä. Ja mikä parasta, perillä odotti vesiputous. Noh, näin kuivana aikana se oli pienimmillään, mutta sen juurella oli pieni suvanto, josta vesi jatkoi purona matkaansa. Kuinka ollakaan Jay pulahti suvantoon ja minä perässä. Oli aivan loistava tunne pulahtaa viileään veteen. Ensimmäistä kertaa pääsin uimaan melkein "viidakon" keskelle. Oli huikea kokemus. Mutta päivä oli vain paranemassa.
Takaisintullessa poikkesimme syömään alkuperäiseen tienvarsiruokalaan, jossa oli käytännössä vain katto. Ruoka oli loistavaa ja hyvillä mielin jatkoimme takaisin kotiin. Vähän aikaa levättyämme ja isäntäväki ilmoitti, että nyt lähdetään rannalle. Olemme vain muutaman kilometrin päässä hiekkarannasta. Ja niin sitä lähdettiin rannalle, jonka yli tsunami oli jokin vuosi sitten jyrännyt. Päivä oli mahtava. Jay viritteli kaksi riippumattoa puiden väliin ja Milka levitti rantamaton hiekalle. Normaalisti ranta oli kuulema ihan tyhjä, mutta ilmeisesti ystävänpäivän johdosta oli paikalle kerääntynyt myös paikallista väkeä. Olimme ainoat farangit heidän keskellään. Minulla oli kamera mukanani ja sainkin hienoja kuvia. Lapset ovat oiva kuvauskohde ja heidän kanssaan on muutenkin mukava touhuta. Innostuin muutamien poikien kanssa pelaamaan jalkapalloa. Pallona oli styroxin palanen ja hiekka vain pöllysi kun "palloa" potkimme. Sainkin heistä kavereita ja lopulta kiivaan ja hikisen futismatsin jälkeen löysin itseni merestä heidän kanssaan polskimassa. Pojat lähtivät ja me jäimme rannalle istuskelemaan ja seuraamaan huimaa auringonlaskua. Siis täytyy sanoa, että bussimatkan valvotun yön hinta kannatti maksaa. Illalla vielä menimme erään koulun järjestämiin juhliin, jossa söimme iltapalankin. Sanoinkin, että sydän ja vatsa ovat nyt täynnä kaikkea hyvää. Oli hyvä mennä nukkumaan kyllänsä saaneena.
Aamulla aikaisin kukkomokomat aloittivat kukkokiekuunsa ehkä neljän kukon voimin. Oli vielä pimeää kun ensimmäinen aloitti. Onneksi minulla on korvatulpat mukanani ja ne vaimensivat tätä kuorolaulua mukavasti. Milkalla ja Jaylla on omia kanoja ja tietysti kukko. On mukava katsella kun kanat ja kukot kuljeskelevat täällä miten haluavat. Täältä siis saa niitä onnellisen kanan munia, jos joku haluaa niitä saada. Ne tonkivat ja nokkivat kaikkea eteen tulevaa ja kukko rehentelee koko komeudessaan niiden keskellä.
Aamupala naamaan ja kohti aamukokousta joka oli n. 70 kilometrin päässä Takuapaassa jossa Milkan ja Jayn seurakunta Andaman Fellowship Church, joka on lähin käännös englanniksi thaikielestä, sijaitsee. Tässäkin seurakunnassa on naispastori, joka itse asiassa on ammatiltaan lääkäri. Tällä naisella on selvästi pastorin sydän ja sen huomasi tavasta, jolla hän kohtasi ihmisiä ja etenkin lapsia. Ylistysryhmä aloitti ja jälleen oli lava täynnä nuoria ylistäjiä. Ja kansa lauloi ja ylisti Herraa. Jay oli pyytänyt minua ja Raxua tuomaan terveiset ja pian pastori esittelikin meidät ja taas kumarrettiin seurakunnalle savadii kapit. Sitten olikin Raxun vuoro tuoda terveiset ja ne tulivatkin hienosti thaikielellä. Sen jälkeen oli minun vuoroni ja minun terveiseni eivät olleetkaan thaikielellä, ymmärrettävistä syistä, vaan ihan suomeksi Milkan tulkkaamana. Toin terveiset seurakunnastamme ja sitten jaoin ajatuksia psalmista yksi. Sitten Jay opetti sanaa ja lopulta saimme Raxun kanssa rukoilla muutamien ihmisten puolesta. Kokouksen lopulla oli taas yhteinen ruokailu.
Kokouksen jälkeen ajelimme Baan Namin rannalle, jossa tsunami jyräsi alleen kokonaisen kylän ja hotelleja. Sinne on tsunamin jälkeen rakennettu muistomerkki, jossa on mainittu useita katastrofissa kuolleita henkilöitä Muistomerkki on rakennettu hyökyaallon muotoon ja on aika vaikuttava kun sen keskellä kävelee. Oli hurjaa ajatella, että tuolta ne jättiaallot vyöryivät ja peittivät alleen tämän ison alueen. Lähellä on myös kaksi isoa kalastusalusta, jotka tsunami työnsi kauas rannalle. Siinä ne lepäävät edelleen niillä sijoillaan ja ovat nyt muistomerkkeinä tapahtuneesta. Milka kertoili, että tsunamin jälkeen tuli useita ihmisiä uskoon kun kristityt avustusjärjestöt olivat heti antamassa pyyteetöntä apuaan ihmisille. Aluella on nyt parikymmentä kristillistä seurakuntaa kun ennen tsunamia oli vain presbyteerikirkko. Näin hätä ajaa ihmisiä Jeesuksen luo. Andaman Fellowship Churchissä on myös monia tsunamista pelastuneita. Olemme siis tänään tutustuneet vaikuttaviin paikkoihin.
Yksi antoisin anti tältä etelän reissulta on ollut ne monet keskustelut Milkan ja Jayn kanssa. Olemme saaneet luoda monia ja aika useinkin seurakuntaelämään liittyviä asioita ja olen saanut täältä paljon hyviä ja innostavia ajatuksia.
Tässä olikin asiaa taas yllin b kyllin. Olen äärettömän onnellinen näistä päivistä täällä. Palaan vielä kanavalle uudelleen. Huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet ja taitaa Jääskeläisen Anttikin aamulla ilmestyä paikalle. Hän on matkalla Myanmariin jatkamaan viisumiaan kahdella viikolla. Kiva tavata taas Anttiakin. Mutta se huomenna. Nyt nukkumaan ja taas kyllänsä saaneena ennen kuin kukot taas aloittavat kukkokiekuunsa. Hyvää yötä Jeesus myötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti