LUOPUMISEN TUSKAA TAI SITTEN EI?

Tervehdys.
On aika kiroittaa uusi blogikirjoitukseni. Edellisestä onkin jo aikaa kulunut. On ollut niin monenlaista menoa ja kiirettä, että tämä kirjoittaminen on jäänyt kokonaan sivuun.

Jouduin tässä vuoden alussa pienoiseen sisäiseen myllerrykseen. Se oli kai jonkinlaista luopumisen tuskaa. Kaikki alkoi siitä, kun seurakuntaamme tuli uusi, nuori pastori. Yhtäkkiä huomasin, että minun puhevastuuni omassa seurakunnassamme vähenivät oleellisesti. Noh, sehän on ihan luonnollista. Kyllähän päävastuu seurakunnan opetuksesta kuuluukin pastorille, ei siinä mitään. Huomasin, että järki sanoi, että näin on oikein, mutta sydän huokaili. Tajusin, että minun on pikkuhiljaa siirryttävä sivummalle ja annettava tila nuoremmille. En olisi odottanut sellaista tunnetta nousevaksi itsessäni, mutta niin vain kävi, että haikeus yllätti. Nyt oli minun vuoroni antaa tilaa toiselle. Jollakin lailla koin, että minulla olisi ollut niin paljon annettavaa seurakunnalle ja nyt en kaikkea voisikaan jakaa. Mutustelin tätä luopumisen tunnetta sisälläni. Niin Esa, sinä olet nyt eläkeläinen. Sinun on aikakin astua sivummalle. Et voi loppuikääsi pitää "ohjaksia kädessäsi", vaikka en nyt ihan niin kirjaimellisesti niitä pitänytkään. Mutta kun suurimman osan elämästään on palvellut pastorina ja toiminut ihmisten keskellä kuunnellen, opettaen, rohkaisten ja aika usein myös konflikteja selvitellen niin ei siitä roolista kovin helppoa ollut sitten luopua. Kävelin eräänä aamuna tapani mukaan aamulenkilläni läheisellä metsätiellä ja siellä tunnustin Jumalalle, että olen vähän kateellinen uudelle pastorillemme ja koen aikamoisia luopumisentuskia. Siinä tunnustaessani ja luopuessani tein kaikesta sellaisen kuvaannollisen pallon ja heitin sen taivaalle Jumalan käsiin sanoen: "Tässä on Herra nyt nämä minun tunteeni ja kipuiluni. Ota sinä ne. Minä en halua jäädä niihin kiinni ja jäädä valittamaan kohtaloani.. Sinulla on mnulle vielä paljon tehtävää, joten tässä olen, lähetä minut." Tein kahden puun oksasta ristin, joka muistuttaa minua joka kerta ohimennessäni, että kaikki on jätetty Jumalalle. Siihen jäi myös kaikki luopumisen tuska ja ahdistus.

 Niin, mitäs nyt sitten? Mitä nyt sitten kun jotain kuitenkin pitäisi touhuta. Eihän sitä nyt voinut ihan sohvallekaan heittäytyä ja nostaa jalkoja kattoon. Kuvaannollisesti kuitenkin tein sen. Pysähdyin oikein pohtimaan elämääni ja uuden elämänvaiheen merkitystä. Hiljalleen sisälleni nousi ajatus, että en minä vielä mikään kehäraakki ole. Kyllä minullakin vielä tehtävää on. Nyt on aika ryhtyä siihen, mistä myös olen jo pitkään haaveillut: haluan astua jonkun nuoren pastorin rinnalle tukijaksi ja rohkaisijaksi. Haluan jakaa sitä kokemustani hänen kanssaan jota on minulle kertynyt neljänkymmenen palveluvuoteni aikana. Jos jollakin tavalla voin auttaa häntä ja rohkaista ja vaikka opastaakin häntä niin, että hän voisi välttää ne samat karikot joihin minä jouduin törmäilemään aikanani niin olen onnistunut. Oli aika muuttaa tehtäväni painopistettä. Ja niin sitten teinkin. Saimme tänne Mäntyharjulle todella Jumalan lähettämän pastorin. Kolmekymppisen Eemilin ja hänen rinnalleen sain asettua jo heti alkumetreillä ja olen iloinnut uudesta tehtävästäni. Meille on syntynyt todella hyvä ja lämmin suhde ja olen iloinnut yhteistyöstämme. Voimme puhua avoimesti kaikenlaisista asioista, jopa niistä arimmistakin elämämme koetuksista ja taisteluista. Samalla itse olen saanut uuden ystävän ja veljen itseni rinnalle ja voin oppia häneltä vielä monenlaisia asioita itsekin. Ei tällainen emerituskaan vielä mikään täysin oppinut ole, ehei. Extrana sain vielä hänen vaimostaan yhteistyökumppanin musiikin alueella ja niin me kolme saamme pikkuhiljaa muodostaa tiimiä, joka johtaa ja valmistelee mm. minulle niin rakasta Lähteellä-iltaamme. Uskon, että Taivaallinen Isämme myös siunaa meitä ja rohkaisee meitä eteenpäin kun näin veljinä yhdessä toimimme. Mikä mahtava tulevaisuus onkaan edessä. Jännityksellä odottelemme.

PS. Eikä ne puhevastuut ole suinkaan vähentyneet. Nyt minulla on ollut mahtava vapaus vierailla useissa muissakin seurakunnissa ja olen saanut kokea, kuinka Pyhä Henki on ollut mukana niissä ja olen saanut palvella ja rohkaista useita ihmisiä armolahjojen ja sanan kautta. Iloitsen elämästäni emerituksena ja potkin toisia eteenpäin Jeesuksen nimessä!